22. maaliskuuta 2015

Lauantai-illan hurmaa

Saimme Tommin kanssa luvan kanssa lähteä kotoa keskustaan, kun äitini oli viikonloppuna kylässä ja ajoi meidät ulos Papun mentyä nukkumaan. Olihan asiasta ollut puhetta jo viikolla, mutta vapaailta tuli silti hieman yllättäen ja häkellyimme vapauden tuomista mahdollisuuksista perusteellisesti. Mitäs sitä kuuluu lauantaina illasta sitten tehdä? Mennä leffaan? Baariin? Syömään?

Päätimme ravita itsemme Tommin erinomaisella tattipastalla joten hylkäsimme ulkona syömisen välittömästi, ja mahan ollessa täynnä tuli kieltämättä heitettyä kaipaavia katseita olohuoneen sohvan suuntaan, mutta äitini oli armoton ja ajoi meidät ulos. Niinpä löysimme itsemme keskustan tuntumasta. Koska lähtömme kanssa hieman venähti, olivat alkuillan elokuvat pyörineet jo hyvän tovin emmekä jaksaneet jäädä odottamaan illan viimeistä kattausta, joka olisi startannut puoli yhdentoista maissa ja kestänyt yli puolen yön. Kävimme jo uuden Tornihotellin ala-aulassa pohtimassa josko kävisimme katsastamassa paljon puhutut maisemat hotellin Moro Sky barista, mutta ystävällisen ovimiehen vinkattua baarin olevan aika täynnä väkeä, käännyimme kannoiltamme ja suuntasimme sittenkin Kultturitalo Telakkaan Tullikamarin aukiolle (Tullikamarin aukio 3, 33100 Tampere).

Tommi oli aikaisemmin illalla vilkaissut Tampereen keikkatarjonnan ja huomannut Jarkko Martikaisen nimen tapahtumalistalla. Molemmat pidämme paljon YUP:n tuotannosta, mutta itse olen ihastunut Jarkon soolouran tuotoksiin ja soittanut levyhyllystäni löytyvää Rakkaus –albumia useita kertoja  fiilistellen ihania musiikillisia tarinoita. Martikainen esiintyi Telakalla SÄV/SAN – InternationalSinger & Songwriter Festival –tapahtumassa, joka oli alkanut jo perjantaina ja jatkui lauantaina Telakalla. Martikaisen lisäksi ohjelmistoon oli merkattu Jukka Nousiainen sekä virolainen Mari Kalkun. Perjantaina olivat esiintyneet Tuomo, Arnold Chiwalala (TZ) ja Laura Moisio.

Saapuessamme Telakalle Jukka Nousiainen oli juuri päättänyt keikkansa, joten häntä emme ennättäneet nähdä lainkaan. Telakka olikin mukavan väljästi täynnä ostaessamme viimeiset sisäänpääsyliput illan tapahtumaan. Liput kustansivat 15 euroa per naama, joka on mielestäni vielä varsin kohtuullinen hinta klubikeikasta. Ilman sen kummempia odotuksia etsimme seisomapaikat joilta näki pienelle lavalle ja jäimme odottamaan viimeisenä esiintyvää Martikaista. Sitä ennen lavalle asteli kuitenkin Mari Kalkun, etelävirolaisilla juurilla varustettu sanoittaja-säveltäjä, jonka biisit saavat inspiraationsa luonnosta, virolaisesta runoudesta ja kansanmusiikista. En ollut kuullut kyseisestä naisesta mitään, joskin täytyy myöntää etten ole kovin valveutunut uuden musiikin etsiskelijä, mutta kun Mari tarttui kitaraansa ja alkoi herkän laulunsa eestiksi, en pystynyt keskittymään juuri muuhun kuin musiikin ja laulun luomiin mielikuviin jotka kumpusivat esityksestä. Olin täydellisen myyty. Yleensä pidän musiikista, jota pystyn laulamaan mukana, ja siksi olinkin yllättynyt miten vaivattomasti viroksi kirjoitetut laulut saivat minut mukaansa. Oli kuin olisin kuunnellut satuja, jotka tavallaan ymmärsin tajuamatta kuitenkaan kieltä, jolla ne laulettiin.



Noin tunnin kestävän esityksen aikana Mari lauloi yleisölleen taivaasta, yöstä, linnuista ja isoisänsä hanskoista ja vihdasta, ja minä imin kaiken eräänlaisessa hurmiossa itseeni. Kitaran lisäksi Mari ilahdutti soittamalla kanteletta ja haitaria, jotka kumpikaan eivät kuulu erityisesti lempi-instrumentteihini.  Esityksen päätteeksi kävin lunastamassa itselleni molemmat myynnissä olevat levyt, Üü tulõk (2007) ja Vihmakõnõ (2010), joihin sain ystävällisesti Marin omistuskirjoitukset samalla.  Olin kertakaikkisen fiiliksissä Marista ja perin hyvällä tuulella kun Jarkko viimein asteli lavalle ja lunasti odotukset, kuten aina.

Pidän siitä, miten Martikainen on vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa. Viimeksi näin hänet keikalla 2011 Ruisrockissa, ja vaikka Jarkko on aina ilo korville ja sielulle, erityisesti klubikeikat tarjoavat jollain tavalla intiimin hetken Jarkon musiikin kanssa. Tommi totesi laulujen tyylin inhorealistiseksi, ja sitähän ne ovatkin. Martikainen kuvailee rakkautta pestinä hulluuteen, jonka jokainen rakkaudesta kärsivä tietää olevan täyttä totta, ja saa kuulijansa ymmärtämään, että kyllä Hitleriäkin voi rakastaa. Nimittäin jos on tämän koira, Blondie. Erityisen mukavaa on kuulla, mistä biisien aiheet lähtevät liikkeelle. Useimmiten tarinaan liittyy alan mies, eli puliukko, heiltä kun irtoaa eriovelia tarinoita elävästä elämästä. Toisinaan laulu saa alkunsa bussille saatettavan emännän tokaisusta liittyen liikennevälineen matkustajakapasiteetin tilaan.  Mitä näitä nyt on. Välispiikit ovat kuitenkin jollain tapaa henkilökohtaisia, joka lisää keikalla koettua fiilistä. Olemme tilassa Martikaisen kanssa. Jarkko vaan.

Martikaisen keikalta Ruisrockissa 2011

Martikainen soitti hienon setin sisältäen monen monta ”hittiä”, mitä ne sitten tällaisessa trubaduurisessa taiteenlajissa sitten ovatkaan, joka aina saa yleisön hyvälle tuulelle. Tosin itse olin hyvällä tuulella myös niiden biisien kohdalla, jotka eivät olleet niin kovin tuttuja. Kaiken kaikkiaan vapaailta tuli todella hyvään käyttöön livemusiikkia kuunnellen, uusia hienouksia löytäen ja vanhojen tuttujen kanssa fiilistellen. Telakka paikkana on mukava tällaista klubikeikkakokemusta varten, ja aikaisemmasta kokemuksesta voin todeta, että myös ruokalista kannattaa käydä testaamassa, vaikkapa kesällä työpäivän päätteeksi oluen sivussa tai lounaan muodossa. Alkukankeudesta ja kutsuvasta sohvasta huolimatta ilta tuli vietettyä hyvin. Leffaan kerkeää toistekin.

Ps. Kuuntelin Marin levyt tänään hienoisesti peläten sitä, että eilinen hurmosmainen seesteisyys johtui pitkästä päivästä, pehmeästä tunnelmavalaistuksesta, tattipastasta ja kädessä olevasta punaviinilasillisesta, mutta molempien levyjen jälkeen olin edelleen vakuuttunut siitä, että tässä on yksi verkkaisten sunnuntaipäivieni ja rauhallisten iltojeni suosikki.


(Yllä esittämäni hehkutukset artisteihin, tapahtumaan sekä ravitsemuslaitokseen ovat täysin omia mielipiteitäni eikä niitä ole laadittu yhteistyössä sen kummemmin festivaalin, Telakan, Marin kuin Martikaisenkaan kanssa.)

14. maaliskuuta 2015

Nice day for a white wedding

Vasemmalla mummin muistotilaisuudesta ikuistettu otos.

Kun häihin on vielä todella, todella (siis todella) pitkä aika, ei käytännön järjestelyjen tekeminen ole vielä kovinkaan järkevää. Turha tässä varmaan on nurkkia ruveta täyttämään asioilla ja esineillä, joille ei ole käyttöä vielä pariin vuoteen. Mutta jotenkin tämä kuvien, värien ja tunnetilojen sekamelska vetää itseään puoleensa, joten jos jotain voi ainakin alustavasti suunnitella, on se häiden värimaailma. Aikuisten värikylpy. Why not!

Olen mummiltani perinyt jonkin sortin fiksaation punaisiin kenkiin. Mummi oli aina tyylikäs nainen, ja jos kotoa lähtiessä muuhun ulkomuotoon ei olisikaan tullut panostettua liikaa, niin punaiset kengät ja huulipuna olivat taatusti asiat, jotka puettiin ennen ulos lähtöä. Punaiset kengät ovat siirtyneet naispolvessa eteenpäin, joskin omat suosikkini punaisista popoista ei varmaankaan yltäisi jo edesmenneen mummini ymmärrykseen, hänelle kun korkkarit olivat kuitenkin oikeat kengät.

Joka tapauksessa ajatukseni häiden suunnittelusta lähtee aina punaisista kengistä. Niin, sehän se päivän tärkein asia, morsiamen kengät... Mutta jostainhan sitä pitää alkuun päästä! Punainen on sinänsä helppo väri, se sopii hienosti klassisten valkoisen ja mustan kaveriksi ja antaa potkua myös hieman villimmissäkin väriyhdistelmissä. Mutta jonkin toisen, kevyemmän värin se kaipaisi rinnalleen. Vaan minkä?

Pinterest, tuo juhlia suunnittelevan ihmisen paras ystävä, on luonnollisestikin ideoita pullollaan. Milloin mielessä ovat illanistujaiset ystävien kanssa, lastenkutsut (esikoisen ensimmäisiä synttäreitä odotellessa!) tai ne isot megaluokan bileet joita myös häiksi kutsutaan, joku on jo ajatellut asiat puolestasi valmiiksi. Sieltä löytyi ensimmäinen fiiliskuva, jonka pohjalta värimaailma alkoi muodostumaan. Nimittäin tämä: 

Kuva täältä


Punainen, valkoinen ja kyllä, harmaa! Ai että, enpä olisi itse keksinyt parempaa. Mielessä jäi kuitenkin pyörimään ajatus siitä, että vielä jotain. Jotain tämä kokonaisuus kaipaisi. Se jokin taisi löytyä Oksasta. Oksa, yleisimmin tunnettu Jouluoksa, tuli kotiimme parvekkeemme kauhis.. kaunistukseksi pari vuotta sitten viikonloppumetsäilyltä, jolla olimme Tommin kanssa kahdestaan. Rehasimme karahkan metsästä autoon ja autosta saunaan kuivumaan, jonka jälkeen hinasin Oksan juuttinarulla ja rautalangalla parvekkeellemme tukipaaluun kiinni. Syksyn tullen heittäydyin hulluksi Stockmannin joulupallo-osastolla ja kannoin kotiin kauniita lasipalloja, jotka ripustin Oksaan pidennetyksi joulun ajaksi (noin marraskuun lopusta maaliskuulle asti).


Kesään mennessä Oksa näytti todella yksinäiseltä ilman pallojaan, mutta kun Internet pursusi Tee-Se-Itse-Pompom –ohjeita, annoin periksi ja koristelin Oksan valkoisilla ja turkooseilla pompomeilla. Tommi, jonka mielestä häitä on aivan turha suunnitella vielä näin aikaisessa (ja on siinä jotakuinkin aivan oikeassa) totesi kerran, että kyseinen sininen sävy voisi käydä häiden teemaväriksi vallan mainiosti.

Eipä sellaisen osallistumisen pirskahduksen saa antaa mennä hukkaan joten pikainen tarkistuskierros maailmassa, jossa kaikki on jo mietitty valmiiksi ja voila! Kyllä, mikä jottei, turkoosi voisi käydä.

Kuvat 1 2 3 4 5 6

9. maaliskuuta 2015

Kihlasormukset

Kihlasormus on viesti maailmalle, että sormuksen kantaja on antanut lupauksen astua avioliittoon kumppaninsa kanssa. Ainakin perinteisesti. Länsimaisissa kulttuureissa kihlasormus on asetettu useimmiten vasempaan nimettömään, sillä uskomuksen mukaan vasemmasta kädestä on suora yhteys sydämeen. Tässä on kuitenkin poikkeuksia esimerkiksi uskontojen ja kulttuureiden välillä: esimerkiksi ortodoksit laittavat vihkisormukset oikean käden nimettömään, sillä oikea käsi viittaa Jumalaan.

Vaikka kihlautumisella ei ole mitään lainopillista merkitystä, eikä kihlasormuksetkaan ole mitenkään "pakollisia" vaikka kihloihin menisikin, on tapahtumasta kertovat sormukset kovin suosittuja edelleen. Ennen sormus on saattanut olla varsin vaatimaton rinkula, jolla kihlaus on virallistettu, ja vasta vihkisormukseen on satsattu enemmän rahaa. Eipä sitä välttämättä ennen ole kosimaan lähteneillä nuorilla miehillä ollut kovin ihmeellisiin koruihin varaa ja vasta vihkisormukseen on sijoitettu kahisevaa kun on tiedetty, että lusikat tullaan iskemään samaan laatikkoon avioliiton myötä. Olen myös kuullut, että vihkisormus oli aikoinaan arvokas myös siksi, että se turvasi vaimon taloutta mikäli aviomiehelle kävisi köpelösti - tai mikäli jotain niinkin pöyristyttävää kuin avioero sattuisi tapahtumaan.

Kihlasormuksista pyritään nykyään usein tekemään kantajansa näköiset, ja niiden ulkonäköön satsataan enemmän kuin ennen. Edelleen löytyy niin kihla- kuin vihkisormusmalleistakin yksinkertaisen kauniita malleja, joilla ei pyritä sen ihmeemmin erottumaan joukosta. Ja toki molempien sormusten kohdalla tärkeintä tulisikin olla sormuksen symbolinen merkitys, ei niinkään sen rahallinen tai pinnallinen arvo. Siinä missä ennen vanhaan lupaus avioliitosta annettiin melko nuorella iällä, kenties työuran alkupuolella, nykyään kihlautuminen tapahtuu usein monen vuoden seurustelun jälkeen, jolloin molemmat parisuhteen osapuolet ovat ennättäneet kenties olla jo töissä. (Siis toisin kuin meidän tapauksessa, mehän emme seurustelleet kuin reilun kolme vuotta, joka sekin tuntui kyllä ikuisuudelta, eikä meistä ole ennättänyt työelämässä olemaan kuin toinen.) Tällöin myös kihlasormukseen halutaan panostaa rahallisesti enemmän, jotta sormukset edustaisivat varmasti kantajiansa.

Niin ihanat kuin tuohisormuksemme ovatkin, ne eivät luonnollisestikaan ole järin käytönnölliset. Niiden tilalle tuli siis saada kestävämmät rinkulat, jotka päätimme hankkia tutulta kultasepältä Seinäjoelta, Kultaseppä Hanhiniemeltä. Me, tai ainakin minä, halusin panostaa jo kihlasormukseen ja varmistaa, että se on juuri sellainen, mistä pidän. Perinteiset sileät kihlamallit eivät ole miellyttäneet omaa silmääni, enkä pahemmin innostunut etsimään itselleni sopivaa valmista sormusta kultaseppien katalogeista. Tokihan valmiita, upeita malleja olisi ollut vaikka ja kuinka paljon, eikä niistäkään valitseminen olisi ollut varmastikaan mikään mahdoton tehtävä, mutta toisaalta oman sormuksen teettäminen tuntui alusta alkaen oikealta ratkaisulta. Kun vielä pääsi käyttämään perhetutun asiantuntemusta, päätös sormusten teettämisestä oli todella helppo.Tommi harkitsi tarvitsisiko sormusta lainkaan, sillä hän ei ole tottunut käyttämään juuri minkäänlaisia koruja, poislukien niittirannekkeet ja rannekellot. Sain hänet kuitenkin houkuteltua Hanhiniemille tuumailemaan, josko jokin sormus tuntuisi omalta.   

Kultaseppä Hanhiniemi, jonka liiketilat sijaitsevat Seinäjoen keskustassa, on vuonna 1988 toimintansa aloittanut perheyritys. Se tarjoaa kattavan valikoiman kotimaisten valmistajien koruja, sekä muun muassa suunnittelee ja valmistaa koruja ja lahjaesineitä asiakkaan toiveiden mukaan. Käy tutustumassa yritykseen täältä!

 Lähdin miettimään omaa kihlasormustani pariksi tulevan vihkisormuksen kanssa ja hain inspiraatiota jo omistamastani Lappee Designin mallin 1080 –sormuksesta sekä Lapponia Jewelryn kauniista, rouheista korumalleista.


Kuvat täältä

Tutustuin myös Hanhiniemien kotisivuilta löytyneisiin malleihin, ja laadin lopulta yhteenvetoa tyylistä (no, tyyleistä), joka miellytti omaa silmää. Lähetin ideapaperini sähköisesti perheen nuorimmalle kultasepälle Joona Hanhiniemelle, jonka kanssa kävin ideoita myöhemmin läpi paikan päällä liikkeessä. Joonan kanssa pohdimme mitä omalta sormuspariltani haluaisin, lähinnä minä heittelin epämääräisiä ajatuksia ja Joona parhaan kykynsä mukaan piirteli paperille ajatuksiani vastaavaa mallia.

Kuvat täältä

Aluksi Tommi, joka ei koko sormuksesta ollut niin kiinnostunut, harkitsi ottavansa valmiin titaniumista ja/tai tungstenista valmistetun sormuksen, mutta koska hänelle ei tulisi enää erikseen vihkisormusta minä toivoin, että kihlasormuksemme olisivat jollain tavalla pari. Tommi ei innostunut keltakultaisesta sormuksesta, ja valkokultakin tuntui aluksi vieraalta materiaalilta. Hopeasormus ei kuitenkaan tullut kysymykseenkään, se kun on materiaalina kelta- ja valkokultaa pehmeämpi ja käyttöesineenäkin ainakin omasta mielestäni hieman arkisempi vaihtoehto. Pääsimme lopulta yhteisymmärrykseen valkokultaisista sormuksista, jolloin sormuksen väri miellyttäisi myös Tommin silmää. Äitini antoi käyttöömme suvun perintönä siirtynyttä keltakultaa, ja kun näin Hanhiniemien korugalleriassa kuvan valkokultaisesta sormuksesta keltakultaisella pannalla, syntyi idea kihlasormuksia yhdistävästä tekijästä.

Päädyimme lopulta Joonan avulla suunnittelemaan valkokultaiset sormukset, joihin valmistettiin perintökeltakullasta pannat.  Tommin sormuksesta tehtiin hieman jykevämpi, kun taas omani on kevyempi pintakuvioinniltaan. Vaikka sormuksemme ovatkin erilaiset, niissä on silti jotain samaa. On hienoa, että se jokin sama on vieläpä jotain perheessäni jo pitkään ollutta, omalla tavallaan vaalittua rikkautta. Ehkä se ajatus kantaa myös kihlasormuksissa. Joona suunnitteli kihlasormukseni rinnalle myös vihkisormukseni, joka jää talteen odottamaan niitä hääpäiväkuvioita. Mutta ainakin kuvissa se näyttää fantastiselta! Olimme sormuksiimme todella tyytyväisiä, ja kuten aina ennenkin, palvelu oli erinomaista niin suunnittelu- kuin toteutusvaiheessakin. Nyt on sitten niin arkea kuin juhlaakin kestävät kihlat nimettömissä muistuttamassa, mitä onkaan tullut luvattua.



3. maaliskuuta 2015

Tuohisormus


Asian laitahan on niin, että Tommi koppasi jalat altani heti alussa. Se olkoon selitykseni sille, että olin valmis viemään asiat heti "kunnes kuolema meidät erottaa" -linjalle, vaikka muuten olenkin ollut aina melko perinteikäs seurustely-yhteenmuutto-kihlat-naimisiin jne. tyyppi. Olin heti pöyristyttävän rakastunut, joskin yritin huijata kaikkia, ennen kaikkea itseäni väittämällä, että suhteemme on vain kevyen sorttinen, sellainen hetkellinen ”pidetään vain hauskaa” –tapainen juttu. Tosin näin jälkeenpäin ajateltuna se, että ajaa epähuomiossa oman kotikatunsa ohi ajatellessaan toista "kevyen" parisuhteen osapuolta, puhuu jonkin verran omaa tarinaansa. Joka tapauksessa pakatessani muuttolaatikoitani Tampereelle muuttamista varten, esitti Tommi vaatimuksen: se pitäisi nyt päättää seurustellaanko tässä vai eikö.

Hyvä on sitten. Seurustellaan. Ja niin me sitten seurusteltiin. Kävipä vain niin hassusti, että ensimmäisen vuoden aikana minä tulin siihen tulokseen, että seurustelimme aivan liikaa puhelimen välityksellä. Oma pieni kotini Tampereella oli oikein kiva, mutta otti kupolista kun toinen asui suurimman osan ajasta reilun 400 kilometrin päässä. Tämä aiheutti yhden jos toisenkin kiukunpuuskan, molemmin puolin.  Ja Tommihan oli heti alussa väistänyt tulevaisuuden suunnitelmien lukkoon lyömistä väittämällä, että pitäisi tutustua ensin toiseen vähän paremmin. Mitenkäs se onnistuu, kun ei edes asuta samalla paikkakunnalla? Viimeinkin loppuvuodesta 2012 saimme yhteisen osoitteen Tommin taipuessa muuttamaan kotiseudultaan Tampereelle ja totesimme, että olemme tutustuneet nyt jo tarpeeksi, ja päätimme mennä naimisiin.

No ei sentään. Odotin kesän 2013, ei mitään. Ajattelin, että ehkä juhannuksena mökillä, saunan raikkaana öistä järveä katsellessa, Tommi esittäisi kysymyksen. Ei. No ehkä kesälomareissulla Tallinnassa, jonne lähdimme Tommin syntymäpäivälahjana. Romanttisen illallisen yhteydessä Vanhassa Kaupungissa. Ei. No viimeistään kesän lopulla, kun olimme kymmenen päivän reissulla Yhdysvalloissa vaihto-oppilasvuoteni aikaisessa kotikaupungissa. Siellä, kaikkien vaihtarimuistojen keskuudessa kenties? Ei? No viimeistään edes loman lopussa Chicagossa, jossa vietimme kolme päivää. Willis Towerissa tai bagelkaupassa, Conversen liikkeessä, missä tahansa! Oikeesti, EI?

Omaksi puolustuksekseni, metrilakun pituisella (ja jotakuinkin yhtä kestävällä) pinnalla varustettuna naisena jaksoin todella kauan. Totesin siis, että pitäköön tunkkinsa. Tunkekoon sen vaikka poikittain p... nenäänsä. Kerroin kaikille ”no koskas te menette naimisiin” –kyselijöille (sellaisia on yllättävän paljon!) että kiitos vaan kysymästä mutta ei koskaan, mistään hinnasta en aio suostua jos tyyppi joskus erehtyy kysymään. Se juna meni jo. Laiva lähti satamasta. Olisi kosinut silloin kuin oli sen aika. Moukka.

Alkuvuodesta 2014 saimme iloisia uutisia kun kävi ilmi, että odotan lasta jonka olimme ajatelleet tervetulleeksi edellisestä syksystä lähtien. Kevät meni paitsi vauvauutista sulatellessa, myös minulla opintoja päättäessä ja korkeakouluharjoittelua tehden Helsingissä. Olimme jälleen puhelinparisuhteessa ainakin viikot, mutta asian tilapäisyyden takia aika meni nopeasti. Suurelta draamalta vältyttiin. Kesäkuussa roudasin matkalaukkuni takaisin kotiin Tampereelle ja järjestelin paikkoja vauvaa varten. Ystävieni kanssa keskustelin siitä, miten hirvittävää olisi, jos Tommi nyt vauvan ollessa tuloillaan haluaisi yhtäkkiä tehdä asiat ”kunnolla”, ehdottaa avioitumista maistraatissa tai muuta vastaavaa. Itsehän olin jo vuosia sitten ilmoittanut, ettei minulla olisi pienintä aikomustakaan astella avioon raskaana ollessa tai pienen lapsen roikkuessa helmasta. Onneksi moista ehdotusta ei kuulunut.

Heinäkuun alussa eräänä viikonloppuna Tommi ehdotti, että lähtisimme polkupyörillä keskustaan aamupalalle. Raskauteni oli kaikin puolin helppo ja vältin aamupahoinvoinnin ja suurimman osan muistakin raskauden epämukavuuksista, mutta aamulla vellovaa nälän tunnetta on toisinaan ihan ilman vauvaakin vaikea hillitä iloisin mielin. Pyöräretki aamupalakuvioin kuulosti kuitenkin hyvältä, joten kiskoimme kypärät päähän ja suuntasimme kohti  keskustaa. Tampere Talon kohdalle päästyämme Tommi sai erinomaisen idean: mennään katsomaan kanoja Tampere Talon kulmalle! Niin kuin nyt heti! ...Anteeksi mitä? Yritin epätoivoisesti ehdottaa, että mites jos mentäis katselemaan lintuja sitten aamupalan jälkeen, mutta ei. Ne piti nähdä. Nyt. Metrilakuhermo alkoi jo tässä vaiheessa hieman venyä, mutta viimeistään väitellessämme nopeimmasta reitistä niiden hemmetin kanojen luokse, se poksahti poikki. Pihisin, puhisin ja olin erittäin kärttyinen kun saimme poljettua Tampereen Sorsapuistoon. Siinä matkaan tuli stoppi: Tommi halusi hetkeksi jäädä katselemaan puiston lampea ja siinä uiskentelevia vesilintuja. Olin raivona. Olin nälkäinen, väsynyt, kannoin toista ihmistä mukana, ja olin ollut oikeassa nopeammasta reitistä (tietenkin), mutta olimme tulleet pidempää reittiä paikalle. Eipä siinä paljoa tehnyt mieli mitään puluja katsella, vaan suunnata aamiaiselle ja yrittää pelastaa loput päivästä.

Tommi pyysi minua nousemaan pyörän selästä (oikeestiko? Mikä urpo...) ja ottamaan kypärän päästäni. Sitten hän polvistui eteeni, enkä vieläkään meinannut tajuta mistä oli kyse, kunnes Tommi kysyi ”tuletko minulle vaimoksi?” Hetken tunsin, miten kauan suunniteltu hapan ”en, mutta kiitos kysymästä” pyrki ulos suustani, mutta sitten se rontti veti pidemmän korren ja veti taskustaan tuohisormuksen. ”Mie tein tällaisen sormuksenkin.” Sitten en kyennytkään enää muuta kuin nyökyttelemään samalla kun kyyneleet vuotivat voimalla silmistäni. ”Mie haluisin kuulla siun sanovan sen.” Kaikkea kanssa. ”Joo”, oli ainoa mihin kykenin. Päivä oli pelastettu. Ja se aamupala, jolle menimme seuraavaksi, sekin auttoi.




Myöhemmin tilannetta muistellessani olen tullut siihen tulokseen, että äijä pelasi tilanteen erinomaisesti. Olin raskaana, väsynyt ja nälkäinen: mikä täydellinen yhdistelmä yllätyskosinnalle. Jos vielä olisinkin pystynyt olemaan nuiva ja kieltäytymään, oli pelin lopettamassa itse tehty tuohisormus. Mitenkä sellaiselle voi sanoa ei?

1. maaliskuuta 2015

Never say never ja muutama välimerkki

Koska erillisten sattumusten summana olen lupautunut menemään naimisiin puolisoni kanssa, mitäpä olisivat häävalmistelut ilman aiheeseen liittyvää blogia? Eivät käsittääkseni nykyään enää mitään. Lapsuuden aikainen ”kaikilla muillakin on!” –teesi tuntuisi olevan täysin vitaali näin aikuisellakin iällä. Minäkin tahdon!

Olen itse blogien satunnaiskuluttaja. Innostun jostain, mikä sillä hetkellä käsittää omassa elämässäni tapahtuvia asioita. Vaikkapa matkaan liittyviä ennakkosuunnitelmia tai kuntosali-innoituksen synnyttämää kiinnostusta fitnessmaailmaan, ja vedän överit seuraten parin viikon ajan kiinteästi useampaakin aiheeseen liittyvää blogia. Sitten, kun matka on tehty tai kun huomaan, ettei fitnessmaailmalla ole oikeasti juurikaan tekemistä kuntoilun kanssa, blogimaailma jää odottamaan jälleen uutta innostuksen puuskaa.

Hääblogit ovat seuranneet puuskasta toiseen. Mitä konkreettisemmaksi mahdollisuus omista häistä tulee, sitä enemmän blogeja rupeaa kulumaan. Kerron itselleni, että seuraan niitä vain niiden informaatiorikkauden vuoksi: monet morsiamet ovat jo tehneet suuren perustyön aina juhlapaikkojen listaamisesta juhlajuomien kulutuslaskelmiin. Mutta rehellisesti sanottuna, kyllähän monet blogit ovat suorastaan inspiroivia, lämminhenkisiä ja hauskoja. Ja jos useassa blogissa suunnitellaankin häitä joita en itselleni voisi kuvitellakaan, tekee erilaisuus blogimaailmasta juurikin niin mielenkiintoista, kuin mitä se on. (Niin no, kyllä se sinkkisangot, pompomit ja kynttilät omaakin hääsuunnitelmaa varjostaa, että sillä tavalla...)

Vaikka blogi perustuukin olettamukselle, että suostun vielä H-hetkelläkin astelemaan avioon avopuolisoni kanssa (tästä myöhemmin lisää), käsittelee päivitykset varmasti myös muita elämääni sivuavia asioita. Ai niin kuin mitä? No esimerkiksi töitä (ei ole), lapsia (juu löytyy), matkoja (koska kaksi edellistähän ei sulje tätä pois), makuja omasta ja vieraista pöydistä ja niin edelleen.  Paitsi etteivät edellä mainitut asiat juuri elämääni sivua, ne ovat sitä itseään.


Siispä tervetuloa seuraamaan  jälleen yhtä häihin enemmän tai vähemmän löyhästi liittyvää blogia!