24. huhtikuuta 2015

Ällöttävän hieno fiilis

En ollut koskaan liikunnallinen lapsi tai nuori. Toki vanhempani tarjosivat harrastusmahdollisuuksia aina jalkapallosta pesäpalloon ja uintiin, mutta ainoa liikunnalta muistuttava harrastus, josta oikeasti innostuin vuosiksi, oli ratsastus. Sekin jäi joskus yläasteen ja lukion tienoilla, eikä opiskelijana ole ollut varaa ponkaista harrastusta uudelleen käyntiin, vaikka halua olisi. Ehkä tallit tulevat tutuiksi jahka työmaailma kutsuu tulevaisuudessa ja mahdollistaa hevostelun uudelleen.

Vasta vaihto-oppilasvuoden aikana liikunta hiipi osaksi elämääni, kiitos Yhdysvalloissa vallitsevan koululiikuntakulttuurin. Oli perin tavallista, että koulun jälkeen kulutettiin tunti jos toinenkin erilaisissa liikunnallisissa kerhoissa, koulun joukkueissa ja muissa aktiviteeteissa. Koska itsellä ei ollut juuri mistään tietystä lajista omia koululiikuntatunteja enempää kokemusta, karsiutuivat kaikki suositut pallopelit kuten lentopallo ja koripallo pois vaihtoehdoista. Yleisurheilujoukkue otti kuitenkin vaihto-oppilaan mielellään tiimiinsä, ja kevätlukukauden työntelinkin kuulaa, heitin kiekkoa ja mikä yllättävintä, juoksin mailia (1,6km) muiden pitkänmatkan juoksijoiden kanssa. Minä, joka en ollut juossut aikaisemmin koskaan, korkeintaan myöhästymisen pelossa luokkaan. Samaisen vaihto-oppilasvuoden aikana aloitin myös kuntosalitreenaamisen, sillä se oli ihan oma kouluaineensa. Mikäs sen mukavampaa kuin pumpata rautaa opintosuoritusten vuoksi, koulupäivän aikana. Sen myötä kuntosaliharjoittelu on jäänyt itselle harrastusmuodoksi, jota kaipaan päästä harrastamaan jatkossa enemmänkin.

High schoolissa urheilusaavutuksia arvostettiin, jopa akateemisia saavutuksia enemmän.

Mutta se juoksu, se ei kyllä jäänyt. Palattuani takaisin Suomeen jatkoin kyllä salilla käyntiä ja löysin muita mieleisiä liikuntaharrastuksia, kuten nyrkkeilyn, mutta juoksun suhteen olin päättänyt, ettei laji ole minua varten. En koskaan saavuttaisi sitä juoksijan euforiaa, kun askel vain lentää ja hymy on korvissa asti. ”Pitää Pystyä Puhumaan Puuskuttamatta”, niin varmaan! Siksi olenkin ikuisesti kiitollinen Tommille, joka oli onneksi aloittanut juoksuharrastuksen puolisen vuotta ennen kuin aloitimme seurustelumme. Hän haastoi ensimmäisen kerran lenkille, eikä rakkauden huumassa ollut pokkaa sanoa, etten lähde. Etten yksinkertaisesti jaksa, se on liian rankkaa. Ensimmäisellä 4 kilometrin lenkillä syke oli loppumetreillä yli 200, mutta jostain syystä lenkille huvitti lähteä toistekin. Ja uudestaan. Ja vielä viikonkin päästä. Aluksi aivan lyhyitä lenkkejä, hieman intervalliharjoituksia, mäkivetoja. Peruskunnon kohotusta.

Samaisena keväänä Tommi heitti omien sanojensa mukaan vitsillä haasteen: haluaisinko lähteä Kuopion maratonille alkusyksystä juoksemaan puolikkaan. Minä, josta ei ikinä tulisi juoksijaa? Tietenkin! Ja siitä se juoksuharrastus oikeastaan lähti. Hölköttely, omaan tahtiin painaminen, fiiliksen mukaan tahdittaminen, se se on hienoa juoksussa. Kieli vyön alla huohottaminen ja täysillä paahtaminen, se taas ei niin kovasti. Siksipä kiittelin itseäni löytäessäni itselleni rakkaan harrastuksen vapaaehtoisen maanpuolustuksen parissa, jossa vuosittain kartoitetaan kuntoa pakollisella cooperin testillä. Kyllä, tuolla peruskoulun kauhistuksella, armeijan inhokilla: 12 minuutin juoksutestillä.

Vielä pari vuotta sitten sain juosta cooperin kolmekin kertaa syksyssä, sillä aina tulos jäi vähintäänkin 70 metriä tavoitteesta. Syksyllä 2013 olin erinomaisessa kunnossa; olin pudottanut painoa kesän aikana, käynyt aktiivisesti aamuisin kuntosalilla nostamassa rautaa ja iltapäivisin joko juoksulenkeillä tai ohjatuilla nyrkkeilytunneilla . Painatin uusissa lenkkareissa minkä kintuista irtosi ja juoksin 2390m, melkein satasen enemmän kuin piti. Fiilis oli kertakaikkien mahtava!

Nyt cooper oli edessä taas, ja mitä olikaan tuon viimekertaisen testin jälkeen tapahtunut? Raskaus (eipä tullut juostua), synnytys, ja nyt viimeiset kahdeksan kuukautta hitaasti starttaavaa liikuntaa. Poissa oli se kultainen kahdeksan treeniä viikossa –aika. Kilojakin on jäänyt. Juoksemassa olen käynyt keskimäärin kerran kahdessa viikossa, eikä sitäkään nyt varsinaiseksi juoksemiseksi voi sanoa, pikemminkin hölkkäilyksi. Apua. Niinpä etsin komeron perukoille työnnetyt, hoikan ajan juoksutrikoot, ja sovitin niitä pessimistisenä päälle. Ne menivät. En kuitenkaan uskaltanut olla vielä optimistinen, vaan taistelin fyysistä pahaa oloa vastaan koko päivän, sillä sellaisen cooper minussa aiheuttaa. Ja eilen, kun Pirkanmaata riepotteli megalomaaninen kevätmyrsky, suuntasin juoksutestiin Hervannan kentälle ja kappas, juosta luikautin sen vaaditun 2300 metriä.


Ajatella, joku on joskus ollut kaiketi oikeassa kunnollisen pohjakunnon rakentamisen merkityksestä! Hyvä minä!


23. huhtikuuta 2015

Elämäni rakkaus

Ei, en puhu nyt Tommista. Puhun siitä toisesta miehestä (no, miehestä ja miehestä), jonka kanssa asun.

Soittelin eräälle armeija-aikaiselle ystävälleni viime itsenäisyyspäivän tienoilla onnitellakseni häntä ensimmäisestä reservin ylennyksestä. Hän vastasi kiitosten jälkeen näin: ”Mutta sinäkin sait hienon ylennyksen nyt syksyllä, nimittäin ylennyksen äidiksi.” Se oli mielestäni hienosti ilmaistu ja on jäänyt mieleeni. Niinhän siinä kävi, sain ylennyksen äidiksi.

Ihana poikamme ”Papu” syntyi raskausmyrkytyksestä johtuvien komplikaatioiden takia kolme viikkoa ennen laskettua aikaa. Tokihan tyypin tuloon oltiin valmistauduttu pitkään, siitä lähtien kun ajatus lapsen hankkimisesta oli viimeinkin ajankohtaista, puhumattakaan raskausajan tunnelmista. Olin ollut todella onnekas odottaja, sillä en potenut pahoinvointia, ruokaällötyksiä, migreeneitä, heikotuksia, liitoskipuja, megalomaanista pissaamisen tarvetta tai koko kroppaa ravistelevia supistuksia missään raskauden vaiheessa. Jos jotain erikoista, niin alkuraskaudesta koin voimakasta himoa appelsiineja kohtaan ja heinäkuun helteillä mitkään muut kuin varvassandaalit eivät menneet turvonneisiin jalkoihin, mutta siinäpä nuo rankimmat raskaudesta aiheutuneet koettelemukset olivat. Vauvatarvikkeita olimme hankkineet pääasiassa käytettyinä kirppareilta ja Tori.fi –sivuilta, vaunut löytyivät keväällä Helsingistä ja vierashuone muutti yhteen työhuoneen kanssa kesällä, että vauvalle saatiin oma huone hoitopöytineen ja muine tarvikkeineen.


Kuulin paljon kommentteja siitä, miten pieni mahani on, mutta se tuli silti yllätyksenä raskausviikolla 36, että vauvan kasvu oli hidastunut ja tyyppi oli neuvolan mittausten mukaan liian pieni. Sain lähetteen ylimääräiseen ultraan jossa lääkäri totesi, että lapsiveden vähyyden ja vauvan pienen koon vuoksi olisi syytä siirtyä vielä samana päivänä synnytysvastaanoton kautta vuodeostastolle. Silloin oli torstai. Päädyin siis ensimmäistä kertaa oman syntymäni jälkeen sairaalaan, jossa todettiin istukan toiminnan olevan niin huonolla mallilla, että ensimmäisen kerran sana ”sektio” mainittiin perjantaina. Olin aivan romuna. Ensinnäkin olin ensimmäistä kertaa sairaalassa muuta kuin vierailemassa, toisekseen olin joutumassa ensimmäistä kertaa leikkaukseen, ja kolmanneksi: olin tulossa äidiksi. Miten tässä näin kävi? Apua!

Poikamme syntyi lauantaina terveenä ja virkeänä raskausviikoila 37+1, joskin 2,21 kilon painollaan keskoseksi luokiteltuna. Kaikesta jännityksestä huolimatta tyyppi sai hyvät arviot heti synnyttyään, eikä odotusten vastaisesti edes ruvennut kellastumaan tai pudottamaan sokeriarvojaan tulevina päivinä. Pääsimme jo neljäntenä päivänä kotiin, tosin hieman huonolla orientoinnilla sairaalan puolesta. Kotona sitten ihmettelimme Tommin kanssa, että mitäs tälle nyt pitäisi tehdä, ja missä on se nappula, josta painamalla tulee joku neuvomaan.


Nyt Papu on jo kahdeksan kuukauden ikäinen. Elämäni pisimmät kuukaudet, ja silti ne ovat menneet aivan järkyttävän nopeasti. Tyyppi on ottanut pituudessa ja painossa käyrät kiinni, eikä päälle päin tietäisi ikinä, että jätkä on syntynyt sellaisena rääpäleenä. Nyt hän jo kovasti kiukuttelee, kun konttausasento ei vie muuta kuin taakse, eikä tahdottuun suuntaan eteenpäin. Äitiys on todella ollut ylennys, vaikkakaan se ei todellakaan tunnu aina kovin ylentävältä. Toisinaan miettii, miten entisessä elämässä ei olisi pärjännyt olan kohautuksella, kun samalta paidalta löytyy sekä pissaa, kakkaa että oksennusta, eikä mikään niistä ole itsestään lähtöisin. Nyt onneksi se alkaa jo tässä elämänvaiheessa olla erikoista, mutta voi pojat, kyllä sellaisiakin päiviä on riittänyt!



On jäätävää olla vastuussa toisesta ihmisestä niin ehdottomasti. Enemmän tai vähemmän kaikki, mitä teen tai jätän tekemättä, voi vaikuttaa Papuun. Raskausaikana oli ahdistavaa, miten ulkopuolelta annettiin ymmärtää kaiken muuttuvan aivan täysin lapsen myötä. ”Siihen loppuu reissaaminen vähäksi aikaa, ei pienen lapsen kanssa voi.” ”Sitten kun se oma lapsi on siinä, niin ei sitä sitten enää halua olla kotoa poissa.” ”Nuku nyt, kohta et sitten enää vuosiin nukukaan!” ”Äiti on paras hoitaja omalle lapselle.” ”Kyllä kaikkein parasta maailmassa on oman lapsen hymy.” Ensimmäisen kokonaisen päivän olin poissa Papun luota tämän ollessa noin 2,5 kuukauden ikäinen. Papun ollessa neljän kuukauden ikäinen aloitin nyrkkeilyharrastukseni uudestaan, jättäen Papun isänsä hoitoon kahtena iltana viikossa. Yllättävää kyllä, isäkin osaa antaa pojalle iltapuuron, kylvettää tämän ja laittaa nukkumaan. Usein jopa paljon paremmin kuin minä. Kokonaisen vuorokauden olin poissa kotoa Papun ollessa vähän reilun puoli vuotta ja väittäisin, ettei tyyppi edes tajunnut äidin hyljänneen tämän. Mummon ja Ukin antama huomio varasti varmasti hyljätyksi tulemisen tunteen aika mainiosti. Noin seitsemän kuukauden iässä Papu muutti omaan huoneeseensa nukkumaan, ja koko perhe on nukkunut paljon paremmin siitä lähtien. Lentokoneessa on oltu jo kerran, autolla ja junalla on matkustettu useaan otteeseen, ja toisinaan Papu on hoidossa päivällä jonkun luotettavan tutun aikuisen luona, jotta minä pääsen käymään juoksulenkillä.

Mutta yksi asia on pitänyt kyllä ehdottomasti paikkansa: oman lapsen hymy todella on parasta maailmassa. Se, ja pitkien päikkäreiden aikana rauhassa nautittu kahvikupillinen. Ja ehkä salmiakki. Mutta joo, ennen kaikkea se hymy.


12. huhtikuuta 2015

Herkkujen viikonloppu kotosalla

Pääsiäisenä alkanut herkuttelu sai jatko-osan tänä viikonloppuna, kun veljeni tuli luoksemme kylään. On aina hauska panostaa ruokaan hieman eri tavalla silloin, kun pöydässä istuu minun ja Tommin (ja vielä tällä hetkellä kasvissoselinjalla olevan Papun) lisäksi joku muu, ja yleensä suunnittelenkin mielelläni koko viikonlopuksi hieman pidemmän kaavan mukaan nautittavia herkkuja. Ainakin yksi kolmen ruokalajin illallinen mahtuu viikonlopun menuun, niin myös tällä kertaa.

Perjantaina pyöräytin jauhelihataikinan hampurilaisia varten. Yleensä suosimme hevosen jauhelihaa, jota käymme tasaisin väliajoin ostamassa Tampereen Kauppahallista. Mukaan lähtee yleensä reilu kolme kiloa paikan päällä jauhettua lihaa, jonka pussitan valmiiksi annoksiksi (300g/pussi) ja laitan pakkaseen. Siitä on hyvä ottaa aina kahden aikuisen annos sulamaan milloin mitäkin jauheliharuokaa varten. Hulluilta päiviltä käymme melkein joka kerta hakemassa pari kiloa hevosen sisäfilettä, jonka leikkaamme samaten valmiiksi annospihveiksi ja pakastamme odottamaan grillihetkiä. Hevonen on nautaa halvempaa, siinä on hieman vähemmän rasvaa ja mukava riistahtava maku, josta olemme pitäneet. Itsehän olen vanha tallityttö ja pidän hevosista kovasti myös muualla kuin lautasellani, mutta mielestäni hevosen liha on Suomessa melkoisen aliarvostettua ruokana. Kauppias, jolta jauhelihaa ostamme on kertonut, miten asiakkaat ostavat häneltä hevosenlihaa pääasiassa koirilleen. Hevosta on myös hieman hankala saada myyntiin, sillä Suomessa teuraaksi myytävä yksilö täytyy tarkistuttaa eläinlääkärillä, eikä hevosesta jää omistajalle juurikaan rahaa käteen sen halvan kilohinnan vuoksi. Onneksi lihaa kuitenkin joissain paikoissa on välillä tarjolla!

Nyt kuitenkin polle on ollut loppu jo jonkin aikaa emmekä ole saaneet aikaiseksi täydentää varastoa, joten oli tyydyttävä rotukarjan 10% jauhelihaan, joka on toki hyvää sekin. Jauhelihapihvitaikina syntyi savujuustokerman, sipulisilpun, suolan ja pippurin yhteistyönä, ja Tommi paistaa täräytti pihvit grillissä. Sämpylät, salaatti, suolakurkku ja tomaatti, cheddarjuusto, kastikkeet (sinappi, ketsuppi ja savubbq-majoneesi) sekä pakastealtaasta noukitut lankkuperunat täydensivät hampurilaisannoksen kohdilleen. Tommi halusi vielä palan painikkeeksi hodareita, joten grillin kautta sämpylän väliin päätyi myös bratwursti poikineen. Ou nam.



Lauantaina aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja hemmotteli koko poppoota, joka suuntasikin Tampereen keskustaan pienimuotoisen shoppailun merkeissä. Velipoika kävi hankkimassa kuntosaliharjoitteluun vaadittavia tykötarpeita Fitnesstukusta Hallituskadulta, jossa oli oikein mukava ja palvelualtis myyjä opastamassa oikeiden tuotteiden valinnassa, ja minä kävin Koskikeskuksessa jututtamassa kansanedustajaehdokkaita ennakkoäänestys mielessä. Miamin terassi oli avattu ja siinä tulikin istuttua hetken aikaa auringosta nauttien, kunnes suuntasimme Kalevaan keilahalli Kaatopaikkaan. Tunnin keilauksen aikana porukan mestari ratkesi kahden kierroksen aikana, mutta Papulle keilahalli oli vielä hieman liian meluisa ja jännittävä paikka. Tuskin hetkeen vielä on uudelleen moiseen poitsulla asiaa, vaikka reippaasti jaksoikin istua turvakaukalossa ja leikkiä leluillaan vanhempien ja enon keilatessa.


Lauantaina olikin sitten sen kolmen ruokalajin illallisen vuoro, joka tällä kertaa kattoi alkuruokana tattikeiton (Tommin mökkimaastosta noukituista tateista), pääruokana, noh, sitä jo mainittua hevosta, tällä kertaa sisäfileenä rosmariiniperunoiden, Jallukastikkeen ja salaatin kera, sekä jälkiruoaksi eräänlainen Pappilan hätävara-banoffee, jonka ohjeen löysin täältä ja jonka kohdalla otin hieman vapauksia valmistuksessa. Tattikeiton survaisin sauvasekottimella samettiseksi ja se olikin ihanan pehmeää ja maukasta, kuten yleensä. Niin ja tuo ruis-siementikku keittolautasella, niitä ostin paketin Tigerista parilla eurolla, toimi erinomaisesti keiton kyljessä. Jallukastiketta kokeilin ensimmäisen kerran löydettyäni ohjeen täältä, mutta koska ostoslistaa laatiessa olin hieman huolimaton, päädyin soveltamaan myös tätä ohjetta osan aineksista jäätyä onnellisesti kauppaan. Lähinnä korvasin kastikepohjan lihaliemellä ja ranskankerman kuohukermalla, ja hyvää tuli. Kastike oli mukavan makea ja sopi pihvin kanssa aivan mainiosti. Jälkiruoka oli helppo valmistaa ja nopea syödä, jonka jälkeen pyörimme sohvalle kuuntelemaan musiikkia ja siitä mahan viereen pötkölle sänkyyn.



Papu nukkui huonon yön heräillen monta kertaa itkemään pudonnutta tuttia, joten kukaan ei juurikaan nukkunut levollista ja pitkää yötä. Siitäkin huolimatta sunnuntaina pistimme vielä brunssin pystyyn ja ystäväni tuli poikansa kanssa nauttimaan rauhallista aamupäivää luoksemme. Ehkä hyvin nautittujen ruokahetkien vuoksi tänään ei ole ollut nälkä vielä kertaakaan lopetettuamme brunssimme noin kahden maissa, joten seuraavan kerran taidan syödä vasta ensi viikolla. Niin ja kävin äänestämässä eduskuntavaaleissa, muista sinäkin käydä! Ennakkoäänestys päättyy 14.4., ja varsinainen äänestyspäivä on sunnuntaina 19.4.!


8. huhtikuuta 2015

Pääsiäisen maistuvat meiningit

Mistä ihmeestä se mahtanee johtua, että erimoiset juhlapyhät antavat aina luvan syödä itsensä monikertaiseen ähkyyn? Joulu on sinänsä aivan oma lukunsa, mutta kyllä pääsiäisenäkin onnistuu itsensä ahtaa paremmin kuin täyteen. Ajattelin vienosti, että laajentaisin tiukan karkkipäivän, lauantain, koskemaan suklaajuhlan kunniaksi perjantaita ja sunnuntaitakin, mutta taisi se puolikkaan suklaamunan muodossa lipsahtaa maanantain puolelle. Niin, puolikkaan, en meinaan kyennyt enää kerta kaikkiaan kokonaista suklaamunaa nauttimaan, vaikka sellainen piti Tommilta Ärrän alelaarista vinkua. Kyllähän sitä nyt yksi yllätysmuna pääsiäiseen kuuluu!

Me suuntasimme pääsiäisen viettoon Itä-Suomeen, Tommin vanhempien luokse. Välimatkat kun ovat mitä ovat, pitää aina ottaa mahdollisimman paljon irti pidennetyistä viikonlopuista. Mökkiviikonloppu minun perheeni kanssa koki tällä erää toisen sijan, sillä Siperiassa (kyllä, tällä nimellä viittaan puolisoni kotiseutuun) olemme päässeet viimeksi käymään joulun ja uuden vuoden välipäivinä. Eihän tuollakaan siis turhan tiuhaan ole tullut vierailtua.

Laitoimme kodin siis pääsiäiskuntoon siivoamalla ja järjestelemällä, minä päivitin Oksan pääsiäisasuun ja asetin äitini ostamat narsissit ruukkuihinsa parvekkeelle. Istutin myös rairuohon, tai pääsiäisohran, edellisenä sunnuntaina. Ei ole itänyt vieläkään. Onnistun joka vuosi unohtamaan, että ruohot tulisi pistää multiin reilusti ennen sitä nimenomaista viikonloppua, kun haluaisi itse ruohoa ihastella... No jaa, semmosta sattuu!



Pääsiäisoksa sai kannateltavakseen Tigerista löytyneitä pikkutirppoja, mintunvihreää nauhaa ja puumunia, sekä itse omin pikku kätösin maalailemia munia. Olen jo monen vuoden ajan meinannut maalata pääsiäismunia, sillä meillä kananmunia kuluu melkoisesti ja ne on helppo käyttää niin, että kuoret pysyvät ehjinä. Nyt viimeinkin muistin säästää illallismunakkaan kuoret ja maalailla iltapuhteina muutamat koristemunat. Kananmunat ovat hyviä askarteluvälineitä myös siksi, että ainakin vesivärit voi pestä useaan otteeseen pinnasta pois vedellä, mikäli sattuisi suti lipsahtamaan väärään suuntaan. Täytyi jälleen kerran todeta, että ei se pensselikään tunnu kädessä kovin tutulta, kun vuosikausiin ei ole moista sen kummemmin käyttänyt. Mutta nyt kun vesivärit on jälleen kaivettu naftaliinista, voi ehkä jatkossa uskaltautua verestämään jälleen siveltimen käyttöä enemmän. Ehkä.

Kun koti oli sellaisessa kunnossa, että sinne on mukava loman jälkeen palata (ei todellakaan mikään minun aloittama tapa, mutta kieltämättä aivan hyvin ajateltu), pakkasimme romut ja pojan autoon ja suuntasimme kohti itää. Jätkä nukkui koko matkan Tampereelta Kuopioon, jossa pidimme tauon ja yövyimme Papun kummien luona. Tavan mukaan meidät kestittiin erinomaisesti ja seuraavana päivänä olikin helppo siirtyä lyhyt matka Tommin kotikonnuille Outokumpuun. Viikonlopun ohjelmassa oli kaiken makaamisen ja herkuttelun ohella päivävisiitti Joensuuhun Tommin kanssa kahden. Kävimme muutamalla kirpputorilla tekemässä pienimuotoisia löytöjä, ja mukaan tarttuikin mm. vanha pääsiäiskortti, sekä vaatteita Papulle. Tommi vei minut lounaalle Joensuun keskustassa Kauppakadulla sijaitsevaan Hyve&Pahe –nimiseen paikkaan, jonka yläkerrassa sai itse valitsemillaan täytteillä paistettua wokkia. Myös punnituksella hinnoiteltu salaattibuffet oli tarjolla, alakerrasta löytyi pieni mutta runsailla herkuilla varustettu kahvila. Molempien sekameteliwokki oli oikein maistuva, joten olimme todella tyytyväisiä lounaaseemme. Törmäsimme Joensuussa yllättäen myös muutamaan ystävään, joka oli erinomainen silaus muutenkin mukavaan vapaapäivään kaupungilla.



Sunnuntaina päätimme olla rohkeita ja valmistaa pääsiäisen kunniaksi lammasta. Pari vuotta sitten olimme yhtä kokeellisia ja totesimme, ettei pääsiäinen kyllä ole oikein mitään ilman kyseistä määmäätä. Olimme menossa mökille kahdestaan ja ajattelimme, että vedämme varman päälle ja otamme karitsan sisäfilettä. Ei voi epäonnistua. Pakastealtaalla punnitsimme kuitenkin vaihtoehtojamme: pikkuriikkiset karitsan sisäfileet vai kunnollinen parin kilon lampaan paisti, hinta on jotakuinkin sama. Valitsimme paistin. Se oli virhe. Söimme paistia kiukulla vielä seuraavallakin viikolla erinäisten patojen ja laatikoiden lisätäytteenä. (Kun eihän sitä lihaa voi poiskaan heittää.) Onneksi isäni ja äitini kävivät lomareissulla Kreikassa, jonka innoittamana isäni on kokannut meille useastikin ihanaa, suussa sulavaa, monta tuntia uunissa kypsynyttä lammasta. Näiden kokemusten rohkaisemina uskalsimme lähestyä paistiallasta vielä kerran ja valita noin 1,8kg karitsan paistin meille ja Tommin vanhemmille. Vedimme varmuuden vuoksi marinadiöverit ja hukutimme karitsan paistopussissaan valkosipuliin, sitruunan raastettuun kuoreen ja puristettuun mehuun, tuoreeseen minttuun ja kuivattuun rosmariiniin. Vielä loraus öljyä ja punaviinietikkaa, sormet ristiin ja eläin kylmiöön odottamaan seuraavaa päivää.




Ja kyllä vain! Seitsemän tuntia uunissa sadan asteen lämmössä ja avot, liha oli kerta kaikkisen herkullista! Tommi repi paistin pieneksi ja nautimme sen pitaleivällä grillikastikkeen, jogurttiyrttikastikkeen ja salaatin kera. Jopa Tommin isä, joka ei pahemmin villalapaselta maistuvasta eläimestä perusta, santsasi hieman lisää. Onhan se saavutus sekin. Me luonnollisestikin ylitimme itsemme ahmimisessa.  Sunnuntai sai vielä arvoisensa päätöksen kun Tommi vei minut Outokummun elokuvateatteriin, Kino Maritaan, katsomaan erinomaisen kuvauksen Stephen Hawkingista; Kaiken teoria. Ai että mitä, Outokummussa muka elokuvateatteri? Jjep.