29. maaliskuuta 2016

Lampaan kare ja sienirisotto

Pääsiäisenä tosiaan teimme pyhäruoaksi lampaan karetta sienirisotolla. Olemme ottaneet jo tavaksi tutustua lampaaseen pääsiäisen verukkeella, sillä Tommilla ainakin on tähän "villasukalta" maistuvaan lihaeläimeen melko nuiva suhtautuminen jota nyt yritämme yhteistuumin muuttaa. Alun perin halusin tehdä hieman intialaistyylistä lammasruokaa tänä pääsiäisenä, mutta koska Tommin vanhemmille ei oikein sovi mausteinen ruoka, päätimme kokeilla karetta. 

Yllättävää kyllä tuoreen lampaan löytäminen osoittautui hankalaksi, vaikka kyseessä olikin lammasruokien sesonkihetki ja kauppapaikkana Itä-Suomen suurimpia hypermarketteja, eli Joensuun Prisma. Jotenkin itse kuvittelin, että idässä jossa on muuhun Suomeen verrattuna enemmän ortodokseja, lammasta olisi ollut yhden Suomen suurimman Prisman lihatiskissä enemmänkin. En kylläkään tiedä mistä mielleyhtymä ortodoksien ja pääsiäislampaan välillä syntyi, sillä hieman asiaan tutustuttuani lammas tuntuisi olevan enemmänkin juutalaisten pääsiäisruoka. Toki kristittyjen pääsiäisruokaan kuuluu lammas symboloimassa Kristusta, uhrikaritsaa, joka uhrattiin syntisten vuoksi. 

Oli miten oli, meille  kuitenkin tarjottiin Prisman lihatiskistä vain pientä palaa valmiiksi marinoitua paistia, muuta ei ollut tarjolla. Päädyimme sitten onkimaan uusiseelantilaista lammasta pakastealtaasta, mutta ehkäpä ensi vuonna noukimme määkijän vaikkapa Tampereen Kauppahallista, hyvissä ajoin. 

Pakastettu kare otettiin kuitenkin heti sulamaan ja illalla sen pintaan hierottiin punaviinistä, yrteistä, limestä ja hunajasta sekoitettu marinadi. Kareet nostettiin pussiin jonne loppu marinadi kaadettiin ja koko komeus suljettiin tiiviisti ja nostettiin kylmiöön yöksi. Pari kertaa kävin pussia kääntelemässä, jotta maut tarrasivat lihaan joka puolelta kiinni. Seuraavana päivänä pussista pelmahtikin hieno tuoksu, kun kareet nostettiin esiin ja aloitettiin paistohommat.

Marinadi lampaalle

  • 1½ dl punaviiniä
  • 3 valkosipulinkynttä hienonnettuna
  • puolikkaan limen/sitruunan mehu
  • yksi oksa tuoretta rosmariinia
  • 4-6 oksaa salviaa
  • 2 rkl hunajaa
  • suolaa
  • pippuria

Hienonna valkosipulit, revi yrtit ja murskaa niitä vaikkapa huhmarissa hieman. Lisää muut aineet ja sekoita. Hiero marinadia lihaan ja mausta liha vielä suolalla ja pippurilla. Laita liha pussiin ja kaada loppu marinadi pussiin. Anna maustua kylmiössä tai jääkaapissa ainakin 12 tuntia, kääntele pussia muutaman kerran marinoinnin aikana jotta maut tarttuvat lihaan tasaisesti. 





Tommi paistoi kareista pinnat kiinni kuumalla pannulla, asetteli kareet uunivuokaan ja nakkasi paistomittarin kera uuniin 175 asteeseen. Valitettavasti paistomittari taisi tulla asennettua hieman puolivillaisesti, sillä lihan sisuksen tavoitelämpö 58 astetta saavutettiin noin neljän minuutin kuluttua uuniin laittamisesta. Ei hyvä. Päädyimme sitten seuraamaan lähinnä paistoaikaa (noin 20 minuuttia), jonka jälkeen lihaa leikatessamme havaitsimme, että liha oli jäänyt melko raa´aksi sisältä. Teimme annoksia varten peliliikkeen ja paistoimme kareet pikaisesti vielä pannulla, jolloin niistä tuli sopivan kypsiä. Valitettavasti liha tai sen puoleen annoskaan ei näyttänyt ihan niin nätiltä kuin alunperin ajattelin, mutta maku oli aivan vallan mainio. Jatkossa tosin olisi hyvä laittaa jotain värikästäkin lautaselle enkä ymmärrä miksen tajunnut keittää tai höyryttää annoksen rinnalle vaikkapa iloisen vihreitä parsoja. Noh, ensi kerralla sitten.

Sienirisotto sen sijaan oli jälleen kerran juurikin niin hyvää, mitä se on jotakuinkin aina ollut. Reseptin olen aikoinani saanut erään kesätyöpaikan tiimipäivässä, kun kävimme työporukalla Tampereella toimivassa Villa Sofiassa italialaisen ruoan kokkauskurssilla. Annoskoot oli mitoitettu neljälletoista hengelle, mutta olen muokannut reseptiä niin, että siitä saa helposti tehtyä kahdelle tai neljälle annokset. Sienet ovat yleensä varma valinta risottoon, mutta samalla tavalla risottoon voi laittaa myös mitä tahansa muuta, vaikka kanaa tai katkarapuja. Pääsiäisenä anoppi kaivoi pakastimesta tatteja, jotka ovat erinomaisia risotossa.




Neljän hengen sienirisotto

  • 300 g Arborio-riisiä
  • 4 salottisipulia
  • 2 valkosipulinkynttä
  • puoli punttia tuoretta timjamia
  • puoli punttia tuoretta meiramia
  • 1,5 litraa (kuumaa) kasvislientä
  • sieniä (oman maun mukaan)
  • 2 dl parmesanraastetta
  • suolaa
  • pippuria
  • 20 g voita

Kuullota sipulisilppu ja hienonnettu valkosipuli isolla paistinpannulla tai kattilassa voi-öljyseoksessa. Lisää riisit ja kuullota kunnes riisit muuttuvat läpikuultaviksi. Lisää aina kauhallinen kerrallaan kuumaa kasvislientä ja keitä riisejä miedolla lämmöllä. Anna melkein kaiken nesteen hävitä ennen kuin lisäät kasvislientä kauhallisen tai pari lisää. Risottoriisi kuuluu keittää hitaasti, nestettä pikkuhiljaa lisäten. Kun riisi alkaa olla kypsää ja kasvisliemi alkaa huveta (kannattaa maistella riisiä, ettei se mene ylikypsäksi) ota toinen pannu, jolla kuumennat öljyä. Paista silputtuja sieniä ja yrttejä öljyssä ja lisää ne lopulta kypsän risottoriisin joukkoon. Lisää vielä kimpale voita, parmesanraaste sekä suolaa ja pippuria oman maun mukaan ja sekoita.

Lappaa lautaselle ja nauti! Tai lisää ensin ne kauniin vihreät parsat ja nauti sitten!



27. maaliskuuta 2016

Haaskoo piässiäistä!

Niin täällä Itä-Suomessa käsittääkseni toivotetaan.

Kuten viime vuonnakin, suuntasimme pääsiäisen pyhiksi Tampereelta Itä-Suomeen Tommin kotikonnuille. Välimatka anoppilaan on sen verran pitkä, ettei matkaa viitsi aivan perusviikonloppuna tehdä, joten lomilla käydään herkemmin idässä kuin suunnataan esim. omille kotiseuduilleni Etelä-Pohjanmaalle. Tänäkin vuonna vaihtoehtona olisi ollut houkutteleva perhepääsiäinen minun vanhempieni kanssa mökillä Virroilla, mutta päätimme ottaa vielä yhden viikonloppuloman idässä ennen kuin autossa istuminen muuttuisi aivan liian tukalaksi minulle. Sintti painaa jo sen verran, että oleminen alkaa olla hieman hankalaa, etenkin pitkiä aikoja paikallaan.




Anoppini on erinomainen kokki ja saamme aina nauttia herkullisesta perusruoasta kun olemme kyläilemässä. Perus ei ehkä sinänsä oikein kuvaa aterioita kunnolla, sillä kovin usein pöydästä löytyy meille epätavallisia ruoka-aineita, kuten hirvenlihaa tai metsälintuja - joskus jopa kaniiniakin. Appiukko on innokas metsämies ja monesti meitä varten säästetäänkin herkkuja, jotka sulatetaan pakastimesta varta vasten vierailujamme silmällä pitäen. Monesti anoppi hemmottelee minua erikseen tekemällä suurta herkkuani kaalikääryleitä ja niitä saimme nauttia tänäkin pääsiäisenä. Minä kuitenkin mielelläni järjestän anopille vapaapäivän keittiössä ja laadin ainakin yhden ruokalajin, etenkin silloin kun on jokin "teema" jonka ympärille miettiä hieman erilaista murkinaa. Tällä kertaa tietenkin pääsiäinen tarjoili mahdollisuuden haastaa itsensä jälleen kerran lampaan kanssa ja viime vuoden onnistumisesta innostuneena päätin tänäkin vuonna yrittää määkijän kanssa keittiössä.

Tänä vuonna päätin kokeilla miten lampaan kare onnistuu. Se näyttää niin kovin tyylikkäältä ja valmistuskin lienee helppo homma, kun ainoa päänvaivaa tuottava osio on marinadi. Sen jälkeen liha vain paistetaan nopeasti pannulla ja siirretään uuniin kypsymään. Kareen seuraksi päätin tehdä aina yhtä hyvän ja helpon sienirisoton. Siihen olemme ihastuneet pari vuotta sitten ja risotto kuuluukin meidän viikonloppuherkkuihin, jota valmistamme usein. Pikkuhiljaa risotto alkaa hiipiä myös arkiruokaan, sillä se on melko simppeli mutta herkullinen ruoka jota pystyy varioimaan monen maun mukaan.




Lampaasta tuli aivan hyvän makuinen, mutta paistoaika meillä jäi hieman lyhyeksi. Sen vuoksi leikatut palat piti vielä paistaa pannulla ennen lautaselle nostamista, eikä pinta näyttänyt aivan yhtä herkulliselta mitä se olisi näyttänyt jos lihan olisi saanut suoraan uunista tarjolle. Ja vaikka kareen syöminen oli hieman työn takana, liha kun piti luonnollisestikin leikata luista irti, maku osui kohdalleen ja sopi hienosti tattirisoton kera nautittavaksi.

Pitkin pääsiäistä olemme nauttineet jälkiruokana suklaa-sitruskakkua, jonka pohjan tein jo Tampereella ennen viikonloppua. Koska tuntuu, etten oikein hanskaa vielä peruskakkujen tekemistä, myös tällä kertaa olin hieman pettynyt siihen miten pohja tuntui jäävän hieman kuivaksi kostutusyrityksistäni huolimatta. Halusin myös testata Fazerin sinisen suklaan leivontakäytössä, sillä olen pohtinut jo pitkään sopisiko se suklaakakkupohjien maustamiseen. Vastaus kysymykseeni on, että ei sovi. Kyllä suklaakakku vaatii tummemman suklaan, niin myös tässä kakussa. Mutta sitruunamoussesta tuli oikein hyvä, joten pienellä kehittelyllä varmaan tämäkin kakku hioutuu huippuunsa. Tai sitten tyydyn tekemään tuorejuustokakkuja, jotka onnistuvat lähes poikkeuksetta.





Pääsiäisviikonloppu on sujunut kaikin puolin rauhallisissa merkeissä. Minä olen vuoroin sotkenut anopin keittiön (jota anoppi ei anna edes siivota, hän kun kuulemma nauttii kun saa järjestellä itse) ja vuoroin maannut sohvalla mahani kanssa. Välillä olen noutanut jääkaapista tai kylmiöstä jotain herkullista ja epäterveellistä, sitten siirtynyt takaisin väijymään Papun puuhia sohvalta.

Ulkona olemme käyneet päivittäin, milloin riitelemässä siitä onko pulkassa kiva istua, milloin keinumassa läheisessä leikkipuistossa. Mummo on tietenkin paljon kivempaa seuraa kuin äiti, mutta se nyt on selvä juttu. Isovanhemmat ovat mittaamattoman arvokkaita lapselle, joten mielelläni annan Papun viettää laatuaikaa mummon ja ukin kanssa. Kaikin kaikkiaan olemme taas saaneet ihmetellä yhteistuumin miten kovin kehittynyt jätkä Papu jo on. Puhetta on ruvennut tulemaan aivan käsittämättömän paljon, kolmen sanan lauseita ja lähes poikkeuksetta sellaisessa muodossa, että sanoman ymmärtää kerrasta. Täysin puolueellisesti olemme sitä mieltä, että kyseessä on äärimmäisen älykäs lapsi.





Teimme myös Tommin kanssa kahden kesken reissun Joensuuhun, jossa kävimme pari kirpputoria katsastamassa ja kahvilla ystävämme luona. Joensuun keskusta jäi aikataulujen puitteissa käymättä tällä kertaa, mutta mukava oli vierailla vanhan kotikaupungin tutuilla kulmilla. Ajattelin jossain vaiheessa kirjoittaa Joensuun kirppareista oman juttunsa, jos vaikka joku olisi kiinnostunut matkoillaan tutustumaan kaupungin romutarjontaan.

Kevät on saapunut myös itään ja räystäiltä valuu vesi auringon lämmittäessä katoilla olevia lumia. Papukin meinasi paahtua kun vanhan tavan mukaan laitoimme jätkän päikkäreille toppahaalarissa ja vielä makuupussin sisään. Pikkulinnut karjuu puissa ja asfaltti paistaa teillä. On ollut mukava viettää pidempi viikonloppu rauhoittuen ja löhöillen, hyvästä ruoasta nauttien. Toivottavasti kaikilla on ollut rentouttava pääsiäinen!


22. maaliskuuta 2016

Kun karkkibuffa ei vain riitä

Makeisista notkuvat herkkupöydät ovat lähes poikkeuksetta häiden vetonaulana tätä nykyään, ainakin jos blogimaailmaa on uskominen. Niiden suosiosta kilpailee ehkä korkeintaan Photo booth, joskin hyvin usein nämä kaksi on yhdistetty ja taattu trendikkäät häät. Tosin molemmat ideathan ovat toki perin hauskoja, joten en lainkaan naljaile kummastakaan.

Meille ei tule Photo boothia vaan luotamme sekä ammattikuvaajiemme että vieraidemme näpsimiin kuvamateriaaleihin päivän ikuistajana. Karkkibuffa meille tulee, sen vaativat jo kaasot pelkästään, joskaan itsekään en vastusta ajatusta omasta pikku makuunimaisesta karkkimaasta josta voin vetää sokeriöverit hääjuhlissani. Mutta karkkibuffan lisäksi meille on pakko järjestää myös sulhasen ja hänen possensa arvostama viskibuffa.

Kuva täältä.

Noh, buffa on ehkä hieman alentava termi. Ehkä viskibaari sopii juoman arvolle paremmin. Sellainen on kuitenkin saatava. Tommi sekä arvostaa että myös nauttii suuresti erityisesti skotlantilaisista mallasviskeistä, joita meiltä löytyykin pullo jos toinenkin kaapista. Sekoiteviskit eivät hirveästi kiitosta kerää, mutta kyllä niitäkin on ennemmin juotu kuin lavuaariin kaadettu. Itse olen enemmän viinin perään mutta kieltämättä olen tässä reilun viiden vuoden aikana oppinut arvostamaan eri viskien aromikkaita tuoksuja ja makuja. En edelleenkään osaa ehkä nauttia sitä kokonaista neljää senttiä kaikella sillä arvokkuudella mitä pitäisi, mutta maistelen mielelläni.

Kuva täältä.

Tommi sen sijaan nauttii viskistä. Etenkin hyvässä seurassa, vaikka kyllä se musiikki taustalla, ihan omalla kotisohvalla, omassa seurassakin maistuu. Toisinaan Tommi ottaa lasillisen ylämaan nektariinia mukaansa ja istahtaa parvekkeelle katselemaan takapihalle levittäytyvää maisemaa ja saattaa vaikka soittaa parhaalle ystävälleen Itä-Suomeen. Siinä menee hyvin toista tuntia kun pojat iskevät juttua, tai hölventävät, kuten heidän tapauksessaan sanotaan. Tähän yhtälöön kuuluu kuitenkin vielä yksi tekijä: sikarit.

Me emme kumpikaan Tommin kanssa polta tupakkaa. Kumpikaan ei koskaan ole edes kokeillut, niin erikoista kuin se ehkä onkin. Tommi sen sijaan polttelee sikarin toisinaan, enkä nyt tarkoita niitä pikkusikareita, joita jokaiselta Ärrältä saa ostettua. Niitäkin menee silloin tällöin baari-illan tai festareiden aikaan, mutta pääasiassa meidän perheessä poltellaan ehkä kerran kuussa (kesäaikaan) kunnon kuubalainen tai muun sikarimaan herkku. Minä en ole edes sikariin vielä sortunut, tosin olen hieman harkinnut josko vuoden päästä kolmekymppisiä pitäisi moisella juhlistaa. Olen kuitenkin äärimmäisen hyvä vieressä nuuhkuttaja enkä vain voi sille mitään, että hyvältä viskiltä tai konjakilta sekä kuubalaiselta sikarilta haiskahtava mies on vain elämys itsessään. Kesäisessä ilta-auringossa pussailu sikarin savun leijuessa ympärillä - toimii.

Kuva täältä.

Oli jotenkin sanomattakin selvää, että häissämme pitäisi tarjota sulhasen maun mukainen lounge joka sisältää laadukasta juomaa ja polteltavaa. Itse olen kovasti visualisoinut jonkin vanhahtavan sohvaryhmän juhlapaikkamme takaterassille tai -pihalle, jossa miehet (ja miksei naisetkin) voisivat istuskella sikareineen ja viskilaseineen elokuisen illan hämärtyessä. Tommikin vallan innostui suunnittelemaan tarjottavia kun kyselin hänen näkemyksiään viski- ja sikaribaarin suhteen, joten nautin suunnattomasti yhteisestä hääsuunnitteluhetkestämme.

Koska viskit ovat hieman arvokkaampia litrahinnaltaan, etenkin mitä laadukkaampaan tavaraan mennään, ei ole kovin järkevää budjetoida montaa erilaista pulloa tarjolle. Etenkään, kun viskien kulutus ei ole monta desiä per juhlija, eikä kunnon laatukamaa todellakaan halua käytettävän epähuomiossa illan viimeisiin drinkkeihin. Mikä vääryys olisikaan sekoittaa kunnon Laphroaig-viskiä kolan kanssa! Joten totesimme, että niiden pullojen lisäksi mitä kotoa löytyy, voisimme ostaa pari parempaa skottilaista viskibaariin. Näiden lisäksi ajattelimme laajentaa hieman tarjontaa ja iskeä pöytään pari giniä ja rommin - onhan meillä kokemusta kuubalaisesta rommista siinä missä sikareistakin. Siinä alkaisi olla jo eräänlainen herraskerhon makupalapöytä mistä sekä me, että vieraat saisivat valita herkkuja mietojen alkoholijuomien lisänä.

Sikareita saa Suomalaisesta sikarikaupasta tilaamalla. Aikoinaan toimme Kuuban reissultamme maltilliset 120 sikaria ja jonkin verran humidoria on täydennetty myös pari kesää sitten Tallinnan matkalla. Sikarikaupasta saa kuitenkin kelvollisia punttisikaireita, joiden polttaminen ei vie sitä toista tuntia (kuten isommat sikarit tuppaavat viemään) mutta joiden maku ei kuitenkaan ole ihan karsea (niin kuin jossakin pikkusikareissa).

Olen tästä viski- ja sikaribaarista melkeinpä enemmän innoissani kuin viskejä ja sikareita harrastava sulhanen. Mitäs se kertoo minusta?

Kuva Pinterestistä

18. maaliskuuta 2016

Friends&Brgrs vs. Ohana

Tästä purilaisasiasta piti kirjoitella jo hyvä tovi sitten mutta se vähän pääsi unohtumaan. Nyt kun tänään on taas enemmän tai vähemmän työkavereiden kesken lanseerattu burgerperjantai tuli tämäkin mieleeni. Kävimme meinaan toimistolta eräällä lounaalla tutustumassa paljon hypetettyyn Friends&Brgrs -mestaan, joka avasi ovensa Tampereen keskustorin kupeessa helmikuussa. 

Pietarsaaresta aloittanut hampurilaisyritys tarjoaa fresh casual -konseptin ruokailukokemuksia yhdistäen sekä pikaruokalaa että ravintolaa palveluissaan. Ateriat tilataan kassalta ja noudetaan elektronisen hälyttimen päristessä keittiön tiskiltä, mutta annokset on koottu laadukkaammista raaka-aineista mitä perinteisissä pikaruokamestoissa. Yritys pyrkii ostamaan raaka-aineensa paikallisilta tuottajilta ja välttämään lisäaineita. Pietarsaaren jälkeen Friends&Brgrs avasi ravintolan Helsingissä, joten Tampereelle avattu paikka on ketjun kolmas. Uusi ravintola on perusteilla myös Ouluun sekä Kööpenhaminaan!

Käydessämme työkavereideni kanssa Friends&Brgrs:issa päädyimme jonoon juurikin paikan avajaispäivänä. Jono oli siis ovelle asti, mutta eteni mukavan joutuisasti. Jonkin sortin ravintola-/myymäläpäällikkö jakoi jonossa seisoville ruokalistoja, joten tilausten tekeminen sujui mukavaan tahtiin. Istumapaikkojakin löytyi, sillä asiakaskunta vaihtui hyvään tahtiin. Jouduimme kyllä hyvän tovin odottelemaan ruokaamme, mutta mielestäni aika ei paljon poikennut pikaruokapaikoista silloin, kun tilaa jotain muuta kuin jo valmiina olevia aterioita. Minä ja työkaverini Antti otimme Chipotleateriat (12 euroa, pelkkä burgeri 8,50 euroa), työkaverini Mari päätyi Cheese & Onion ateriaan (11 euroa, pelkkä burgeri 7,50 euroa). Ateria sisälsi burgerin, juoman ja ranskalaiset. Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että purilaiset ovat perus pikaruokaa huomattavasti parempia, kuten nyt olettaa sopiikin. Pihvi oli mehukas ja paksu, ja selkeästi hyvästä lihasta tehty. Sämpylä, joka paistetaan paikanpäällä, oli aivan hyvän makuinen ja tuntuinen, mutta ainakin minusta ja Antista sämpylä oli ehkä aavistuksen  liian pehmeä ja... noh, pullamainen. Chipotle tuotti pettymyksen, sillä mausta ei irronnut juuri lainkaan savuista tulisuutta, ja koko kastike tuntui katoavan muun purilaisen joukkoon ilman sen kummempaa esiintuloa. Toinen pettymys olivat paljon huomiota saaneet ranskalaiset. Muistan lukeneeni, että ranskalaisiin käytetään kuutta eri perunalajiketta vuoden mittaan, aina sesongin mukaan sopivinta, ja että niiden valmistusprosessi ottaa pitkään kun niitä vuoron perään kuumennetaan ja viilennetään jotta ranskalaisista tulisi täydellisiä. Minun ranskalaiseni olivat aika lötköt, suorastaan nahistuneet. Aivan kelvollisen makuiset, mutta eivät selvästikään suoraan friteerauskeittimestä tulleet, sillä ne eivät olleet sen puoleen kuumia kuin rapsakoitakaan. Harmi.



Kaiken kaikkiaan Friends&Brgrs on ihan hyvä lisä Tampereen keskustan pikaruokaketjuun, mutta ei minulla ainakaan ole pakottavaa tarvetta palata takaisin sinne. Reilu kahdeksan euroa hampurilaisesta on melko paljon, olkoonkin, että raaka-aineet ovat paikallisia ja mahdollisimman lisäaineettomia. Annoskoko oli hieman pieni, joten lounaan jälkeen teki mieli käydä vielä hakemassa jälkiruokaa, jolla mahan olisi saanut täyteen. Useat keskustassa sijaitsevat hampurilaisia tarjoavat ravintolat myyvät esim. lounashampurilaisia alle kympillä, joten siihen kilpailuun Friends&Brgrs ei oikein anna varteenotettavaa vastusta. Toki ehkä tulee antaa paikalle vielä uusi mahdollisuus nyt kun avajaishulinat ovat ohi ja paikka on päässyt kunnolla käyntiin.

Mutta toinen erityisen hyvä vaihtoehto purilaiselle on Kauppahallissa sijaitseva Ohana! Kävimme testaamassa paikan työkaverini Marin kanssa pari viikkoa sitten ja tänään aiomme suunnata sinne uudestaan. Ohana on itse asiassa kaksi paikkaa, Ohana Lei'Pomo ja Ohana Grille. (Ohanan omistaja on muutes sama hemmo, joka omistaa Cafe Pispalan. Siellä kävimme vuosi sitten äitienpäivänä ihastumassa ruokaan ja ympäristöön.) Menimme Ohana Grilleen jo heti yhdentoista tuntumassa hiihtolomaviikolla, jolloin pääsimmekin heti tilaamaan ja istahtamaan alas odottamaan ruokiamme. Ohanassa ei ole hyvin montaa istumapaikkaa ja etenkin lounasaikaan paikat täyttyvät heti, joten kannattaa käydä joko ennen yhtätoista tai vasta yhden pintaan välttääkseen pahimmat ruuhkat. Sekä minä että Mari molemmat otimme Ohana burgerit ja siihen valkosipuliparmesanjuustoranskalaiset. Minä viimeistelin kokonaisuuden vielä tölkillisellä Pepsi Maxia jolloin kokonaisuuden hinnaksi taisi tulla noin 12 euroa.


Mutta voi poijjaat notta oli sitten hyvää. Sämpylä, joka on tosiaan paikan omasta leipomosta kulman takaa, oli vallan erinomainen ja tuore leipä. Jopa niin tuore, että kun menimme paikalle tekemään tilaustamme huomasin kokin tutkailevan korissa odottavia sämpylöitä ja toteavan kassalla toimineelle myyjälle, etteivät leivät olleet tarpeeksi tuoreita tai pehmeitä. Kassaneiti kävi sitten hakemassa kokonaan uuden satsin leipiä tilalle. Aikamoista.

Ranskalaiset maistuivat taivaallisilta, ne olivat rapeita ja ihanan juustoisia. Purilaisen välissä oleva pihvi oli hyvä niin koostumukseltaan kuin maultaankin, selkeästi hyvistä raaka-aineista tehty. Kokonaisuus oli mehukas ja herkullinen, eikä hieman korkeahko lounashinta tuntunut ollenkaan pahalta sijoitukselta kun siitä sai näin hyvän olon. Toisin kuin edellisessä purilaismestassa, tässä paikassa ateriasta tuli jopa täyteen, ja vähän päälle. Tänään aion ehkä testata paikan lammasburgerin, sekin meinaan kuulosti todella hyvältä.

Että näillä näkemyksillä valitsen Ohanan kyllä aina Friends&Brgrsin ohi. Käykää toki muutkin testaamassa ja kertokaa mitä mieltä paikoista olitte!

17. maaliskuuta 2016

Isyyden tunnustaminen neuvolassa

Lapsen isyydestä voi olla täysin varma vain, jos on naimisissa. Noh, tämä on tietenkin aika karrikoitu julistus, joskin se hauskuuttaa joka kerta kun työkaverini kanssa keskustelemme kummassakin perheessä etenevästä raskaudesta. Työkaverini on naimisissa vaimonsa kanssa, joten kukaan ei epäile hänen isyyttään vielä syntymättömän lapsen kohdalla. Meillä avoliitossa lapsia hankkivilla on hieman eri tilanne, ja kuten Papunkin kanssa, myös Sintin suhteen Tommin täytyy tunnustaa isyys viimeistään kun lapsi on syntynyt mikäli mielii lapsensa viralliseksi isäksi.

Papun kohdalla jouduimme odottamaan kunnes poika oli syntynyt, ennen kuin saimme varata ajan lastenvalvojalle. Heidän toimipisteensä sijaitsevat Tampereen keskustassa, jonne suuntasimmekin pojan ollessa parin viikon ikäinen laatimaan tarvittavat paperit kasaan. Nyt asiaa on hieman helpotettu ja isyyden tunnustaminen on siirretty neuvoloihin, joka todellakin ansaitsee kiitosta.

On merkittävästi helpompaa varata vajaan tunnin aika kahden aikuisen aikatauluista ja suunnata läheiseen neuvolaan allekirjoittamaan paperit, joissa isä tunnustaa syntymättömän lapsen omakseen, kuin seikkailla pienen vauvan (saati sitten myös tämän isomman sisaruksen) kanssa ympäri Tamperetta. Ja vaikka neuvolassakin edellytetään, että molemmilla vanhemmilla on isyyden tunnistamisen hetkellä henkilöllisyystodistukset mukana, on asiointi tutun neuvolatädin kanssa mukavampaa kuin kaupungin virkamiehen. Neuvolatkin hyötyvät, sillä pitkään jatkuneen pyytämisen jälkeen neuvolat on viimeinkin varusteltu myös kopiokoneilla. Meidän neuvolatätimme oli tähän erittäin tyytyväinen!


Mistä isyyden tunnustamisessa sitten on loppuviimein kyse?

Tunnustaminen Tampereen neuvoloissa on mahdollista niissä tilanteissa, joissa äiti ei ole avioliitossa ja hänellä on vakiintunut parisuhde ja/tai elää avoliitossa tulevan lapsen isän kanssa. Minua ainakin hieman huvitti, kun neuvolassa kysyttiin "oletko naimisissa". Olisihan se Tommin naama ollut varmaan näkemisen arvoinen jos olisinkin kiemurrellen todennut, että "no itse asiassa...". Mutta ei, en ole naimisissa. Vielä. Mitenkähän jos lapsen isä olisikin naimisissa jonkun toisen kanssa mutta eläisi avoliitossa lapsen äidin kanssa? Kai se silti pätisi... Jos vanhemmat eivät asu yhdessä, tulee tunnustus tehdä syntymän jälkeen lastenvalvojalla kuten aikaisemminkin.

Joka tapauksessa. Suositeltu tunnustamisajankohta on raskauden puolivälin jälkeen, siinä vaiheessa kun keskenmenoriski on jo huomattavasti alkuraskautta pienempi. Meillä tunnustaminen tehtiin raskausviikolla 30+1 normaalin neuvolakäynnin yhteydessä. Yleensä käynnille varataan puoli tuntia ylimääräistä aikaa, mutta ei siinä kyllä hyvin kauaa mene. Tunnustuksella vahvistetaan lapsen ja isän välinen sukulaisuussuhde ja lapsi saa samanlaisen oikeudellisen aseman kuin avioliitossa syntyneet lapset. Tällöin lapselle tulee perintöoikeus isään ja isänpuolen sukuun, samoin kuin isällä vastavuoroisesti lapseensa. Lapsi saa oikeuden myös isän sukunimeen, joskin perheissä joissa on jo lapsi/lapsia sama sukunimi seuraa myös uudelle muksulle. Meilläkin Sintti saa automaattisesti siis Tommin sukunimen, sillä se nimi on annettu Papullekin.

Samaan aikaan isyyden tunnustamisen kanssa voidaan tehdä sopimus yhteishuollosta, muutoin äidistä tulee automaattisesti yksinhuoltaja. Sosiaalilautakunta vahvistaa yhteishuoltosopimuksen sen jälkeen kun maistraatti on vahvistanut isyyden. Tämä siis silloin, kun sopimus ei ole lapsen edun vastainen, mitä se sitten tarkoittakaan. Kaikki neuvolassa kirjoitetut paperit lähetetään lastenvalvojalle, jonka pöydällä ne sitten makaavat siihen asti kun lapsi on syntynyt. Ja vielä 30 päivää sen jälkeenkin.

Isällä on meinaan lapsen syntymän jälkeen kolmenkymmenen päivän ajan oikeus muuttaa mielensä isyyden suhteen. Tämä odotusaika on ehdoton eikä sitä voida missään olosuhteissa lyhentää. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ainakaan meidän perheen tapauksessa Sintille on turha kuvitella antavansa nimeä ennen kuin on varmaa, ettei Tommi päätä perua osuuttaan asiassa. Mikäli isyyden tunnustusta ei peruuteta tai kiistetä tässä aikamääreessä, maistraatti tekee päätöksen isyyden vahvistamisesta ja ilmoittaa päätöksestään äidille, isälle ja lastenvalvojalle. 

Meillä kuitenkin asia on tällä erää hoidossa ja nyt vain saadaan odotella koska tämä kuopus suvaitsee saapua keskuuteemme. Jos seurailee veljensä meininkiä niin aikaa olisi se vajaa seitsemän viikkoa, mutta mieluumin toki pitäisin tyypin kohdussa vielä vaikka pari viikkoa päälle. Ainakaan tällä hetkellä ei ole sen kummempia vihjeitä orastavasta raskausmyrkytyksestä, mitä nyt paineet ovat vähän olleet koholla raskauden alkuvaiheen paineisiin verrattuna. Toivotaan, että kaikki menisi hyvin loppuun asti ja vältyttäisiin siltä jännitykseltä, mitä Papun saapuminen aiheutti kesällä 2014.

15. maaliskuuta 2016

Ei ole kirkossa kuulutettu

Eikä kuuluteta.

Meidän hääsuunnitelmia osaltaan ehkä helpottaa se, ettei meidän tarvitse ottaa huomioon kirkkojen varaustilanteita omia juhliamme suunniteltaessa. Emme Tommin kanssa kumpikaan kuulu kirkkoon, eikä Papuakaan ole mihinkään uskonnolliseen yhteisöön kastettu. Tommi on eronnut kirkosta jo varmaan vuosikymmen sitten ja itsekin puhuttuani asiasta pitkään saamatta mitään asian suhteen aikaiseksi tein lopulta eroilmoituksen eroakirkosta.fi -palvelun kautta siinä nelisen vuotta sitten.

Aikoinaan halusin pysyä kirkossa nimenomaan kirkkohäiden vuoksi. En koskaan kokenut olevani uskossa, joten henkinen pesäero kirkollisesta instituutiosta oli tehty jo vuosien saatossa. Kirkko rakennuksena, samoin kuin hautausmaat miljöönä ovat kuitenkin aina kiehtoneet, kirkollisesta historiasta nyt puhumattakaan. Vielä vajaa kymmenen vuotta takaperin maksoin kiltisti kirkollisveroa, jotta voisin joskus mennä naimisiin kotipaikkakuntani viehättävässä Törnävän kirkossa, samassa rakennuksessa, missä vanhempani aikoinaan olivat sanoneet toisilleen "tahdon". Kerran tuo kirkko on ollut jopa varattuna, mutta lusikoiden mennessä jakoon kirkkohäät tuli peruttua.

Törnävän kirkko. Kuva täältä.

Sen koommin en ole kirkkoa häähommiini ajatellut sotkea. Edelleen kirkot ovat kauniita paikkoja ja hautausmaissakin on oma tunnelmansa, ja eri puolilta Suomea löytyy monia kappeleita ja kirkkoja jotka viehättävät omalla rouheudellaan. Esimerkiksi Sastamalassa oleva Tyrvään Pyhän Olavin kivikirkko on komea, järven rannalla jykevästi seisova ilmestys jossa pyörähdimme jokunen kesä takaperin ihastelemassa maisemia. Vanhan Vaasan rauniokirkon jäänteet nekin ovat vaikuttava näky, samoin Pälkäneen rauniokirkko. Ajelen molempien ohi toisinaan ja voin vain todeta, että harmaakivestä rakennettu linnaketta muistuttava keskiaikainen arkkitehtuurin voimannäytös on komeaa katseltavaa.

Tyrvään Pyhän Olavin kirkko. Kuva täältä.
Pälkäneen rauniokirkko. Kuva täältä.
Vanhan Vaasan rauniot. Kuva täältä.

Mutta meille ei siis tule kirkollista vihkimistä. Luulen, että asia on herättänyt hieman harmitusta ainakin omassa lähipiirissäni. Ei niinkään sen vuoksi, ettei liitollemme tule Jumalan siunausta, vaan ehkä enemmänkin perinteen vuoksi. Ja tavallaan, olisihan se ollut kiva marssia avioliittoon samassa rakennuksessa kuin omat vanhempani. Mutta ei niin kivaa, ettäkö haluaisin kirkollista vihkimistä omalle kohdalleni. En usko kirkon edustamaan instituutioon joten olisi mielestäni omituista suorittaa vihkivaloja rakennuksessa, jonka peruspilariin ei usko. Samaten en anna henkilökohtaisesti arvoa kirkolliselle siunaamiselle, joten en näe mitään syytä sellaiselle omissa juhlissani.

Haluan kuitenkin korostaa, että kyseessä on omaan elämääni liittyvät näkemykset enkä missään nimessä väheksy kirkollista vihkimistä yleisesti ottaen. Kukin tyylillään.

No, koska me emme siis halua kirkollista vihkimistä, aiomme suorittaa siviilivihkimisen. Yleisimmin tämä tapahtuu maistraatin tai käräjäoikeuden tiloissa virka-aikaan, jolloin notaari, henkikirjoittaja tai maistraatin päällikkö voi suorittaa vihkimisen. Ehtona on, että avioliiton esteet on tutkittu ja vihittävällä parilla on esittää asiasta todistus. Vihkitilaisuudessa tulee myös esittää minkä sukunimen vihittävät osapuolet tulevat ottamaan ja todistettava henkilöllisyytensä jollain pätevällä henkilöllisyystodistuksella. Paikalla tulee olla kaksi todistajaa jotka vihittävä pari voi tuoda mukanaan, tai todistajina voidaan käyttää maistraatin tai käräjäoikeuden henkilökuntaa.

Me haluaisimme kuitenkin, että maistraatin edustaja tulisi juhlapaikallemme hääpäivänämme suorittamaan vihkimisen. Se on täysin mahdollista, joskaan notaarilla ei ole mitään pakottavaa velvoitetta lupautua vihkitilaisuuksiin muina kuin virka-aikoina. Käsittääkseni käytännöt vaihtelevat paikkakuntakohtaisesti, tosin olen antanut itseni ymmärtää, että useimmiten notaarit pyrkivät vastaamaan vihkiparien toiveisiin ja suorittavat mielellään siviilivihkimisiä myös virka-aikojen ulkopuolella. Tällöin maksetaan notaarille 200 euron palkkio sekä matkakulut päälle. Mikäli vihkiminen tapahtuu jomman kumman kotikunnassa, maksavat matkakulut enimmillään 100 euroa (tai näin ainakin väittävät Minilex-verkkosivut). 

Itse olen ollut jo nyt yhteydessä Sisä-Suomen maistraattiin ja kysellyt alustavasti notaaria suorittamaan vihkimisemme elokuussa 2017. Sainkin todella nopeasti yhteystiedot tällä hetkellä toimiville notaareille, joista toiseen olin jo yhteydessä kysellen millaisella aikataululla tulisi asian tiimoilta olla yhteyksissä. Erittäin ystävällinen notaari vastasikin, että ensi keväänä on hyvä varata omaa juhlapäivää maistraatista ja mikäli hän itse olisi vihkijänä, hänelle kyllä sopii muutkin kuin virka-aikaan tapahtuvat vihkimiset.

Siviilivihkimisen kaava on sinällään melko lyhyt ja suoraan sanottuna persoonaton, mutta kuulemma vihkiparien kanssa on yleensä tavattu pari viikkoa ennen vihkimistä ja keskusteltu vihkikaavan sisällöstä. Tuolloin on varmaan hyvä käydä hieman läpi vihittävän parin yhteistä taivalta ja persoonallisuuksia, jotta itse vihkitilaisuus olisi jotain muuta kuin pelkkää tahtomista. Itse siis ainakin olen oikein hyvillä mielin tässä vaiheessa vihkitoimituksen suhteen ja luulen, että saamme päivästämme piirun verran juhlavamman suorittamalla vihkimisen juhlapaikkamme välittömässä läheisyydessä. Onhan se mukavaa, että perheemme ja ystävämme saavat osallistua siihen hetkeen jos kun sanomme toisillemme "tahdon".

9. maaliskuuta 2016

Koska hyvä ruoka, parempi mieli

Näin se vain menee. Kyllä Atria sen tietää.

Yksi häiden suurimmista menoeristä on varmasti ruoka. Kaikki mitä todennäköisimmin haluavat tarjota sekä itselleen että vierailleen maistuvan aterian hääpäivänä, oli se sitten itse tehtyä tai huippuravintolasta tilattua. Nykyään kaiken maailman fitnesshuuman keskellä törmää yhä useammin ihmisiin jotka kiven kovaan väittävät, että ruoka on pelkkää polttoainetta. Että maulla ei ole väliä kunhan siitä tulee täyteen ja sen saa nopeasti alas.

Jaaha. Rohkenen olla tässä asiassa kyllä eri mieltä. Siitäkin huolimatta, että joskus tarvitsee vain nopeasti sitä polttoainetta ja on valmis syömään jotain vähemmän kulinaristista, en kyllä itse allekirjoita ettäkö ruoan ei tarvitse maistua miltään. Olen suuri ruokafani ja ylpeänä voin todeta, että olen myös äärimmäisen hyvä syömään. Pystyn jatkamaan vielä siinäkin vaiheessa kun heikommat jo ottavat tukevan takakenon ja löysäävät vyötä.

Koska en omista teflonsuolta, eli kaikki mitä nautin tuppaa tarttumaan myös kehooni kiinni, joudun hieman pohtimaan ruokailutottumuksiani. Siinä missä pyrin pääasiassa tekemään etenkin arkena järkeviä ratkaisuja ruoan suhteen, nauttimani ruoan tulisi kuitenkin olla jos ei fantastista, edes hyvää. Pahaa ruokaa on vain kerta kaikkisen kökkö syödä.

Hyvä on, olen myös todella moniruokainen enkä nopealta kädeltä osaa sanoa oikeastaan yhtää ruokaa jota en suostuisi syömään tai jonka kokisin selvästi pahaksi. Että en ole turhan nirso. Onneksi kukaan meidän perheessä ei ole. Tommi ei voi ikävistä lapsuuskokemuksista johtuen syödä kesäkeittoa, tai oikein muitakaan maitopohjaisia keittoja, ja isäni ei (samoista mutta vielä hieman traumaattisemmista syistä) suostu oleskelemaan samassa talossa hernekeiton kanssa. Muuten olemme aika moniruokaisia, jopa Papu maistelee melko avoimin mielin uusia juttuja ja harvemmin jättää kokonaan syömättä. Hyvä hyvä!

Mutta että sitten siihen hääpäivän ruokatarjontaan. Olemme Tommin kanssa olleet alusta asti sitä mieltä, että ruokaan mieluumin panostaa kuin pihistää. Tässä täytynee todeta, että meillä on ollut kyllä melko merkittäviäkin näkemyseroja siinä, mikä sitten on sitä panostamista ja mikä ei. Väittäisin, että tässäkin saattaa osasyynä olla suhteessamme vallitsevat suurtakin suuremmat kulttuurierot. Tommille juhlaruoka on enemmän tai vähemmän sama kuin karjalanpaisti, joka omasta mielestänikin on kyllä herkullista, mutta ei missään nimessä niin juhlavaa, että haluaisin sitä häissäni syödä. Hieman samaa sarjaa on suhtautumisemme karjalanpiirakoihin, joskin käänteisenä: minusta karjalanpiirakat ovat lähes ehdoton juhlissa näkyvä kahvipöydän anti, Tommin mielestä ne taasen ovat lähinnä perustavanlaatuista arkiruokaa.

Minä kuitenkin esitin vienon toiveen, että hylkäisimme hyvät mutta hieman jo nähdyt perinneruoat, sekä pohjoiskarjalaiset että eteläpohjalaiset, omien häidemme kohdalla. Että katselisimme jonkin sellaisen menukokonaisuuden joka olisi raikas, nuorekas ja juhlava. Täyttävä ja näyttävä. Ja tämä kävi Tommille oikein hyvin, onneksi.

Koska itse olen näiden asioiden suhteen jo niin kovasti asialla aloitin erilaisten pitopalveluntarjoajien metsästyksen. Juhlapaikallemme Einon pirtille saa (ja oikeastaan pitääkin) tuoda omat ruoat tai jonkun, joka ruokailun järjestää, sillä pirtti ei tällaista palvelua tarjoa. Einon pirtiltä löytyy kyllä omasta mielestäni melko toimiva kotitalouskeittiö jossa ruokien valmistuminen käsittääkseni onnistuu, mutta etenkin niiden lämmittäminen sekä astioiden tiskaus luulisi olevan helppo homma. Lähdin siis selvittämään ketkä Tampereen ja Oriveden välittömässä läheisyydessä olisivat varteenotettavia pitopalveluita häitämme varten.

Selailin joitakin blogeja joissa oli jo pohdittu samaa asiaa menneinä vuosina ja laadin netistä löytyneiden menuehdotusten perusteella lyhyehkön listan potentiaalisista palveluntarjoajista. Viime kesänä käväistessämme Einon pirtillä otin myös kuvan pitopalvelulistasta, josta näkyi ketkä olivat aikaisemmin pirtillä järjestäneet ruokailuja. Rankkasin harkittavien pitopalveluiden listalle seuraavat: Kaksi Kölviä, Kokkipoika, Tilisanssi ja Kristalli.

Kaksi Kölviä on lounas- ja caterinpalvelu joka toimii Nokialta. Nettisivujen mukaan heidän toimintafilosofiaansa kuuluu, että keittiömestari toimii "orkesterinjohtajana" ja huolehtii menukokonaisuuksien suunnittelusta ja toteutuksesta tinkimättä pienistäkään yksityiskohdista. Yrityksen kotisivuilta löytyy valmiita menuehdotuksia jotka antoivat hyvää osviittaa siitä, millaisia ruokia Kaksi Kölviä valmistaa, joskin olen varma että asiakkaalla on vahva sananvalta sekä valmiiden menujen muokkaamiseen, että täysin uusien menujen loihtimiseen. Hieman itseäni harmitti, ettei menuvaihtoehtojen kohdalla ollut esitetty valmiiksi menun arvioitua hintaa jollain tietyllä väkimäärällä. Olisi ollut helppo vertailla, mitä milläkin hinnalla saa. Tarkempi yhteydenotto ja tarjouspyynnön tekeminen olisi varmasti asian selvittänyt, mutta nyt päädyin vain toteamaan, että nettisivuilla esitetyissä menuehdotuksissa oli monta hyvältä kuulostavaa osaa.

Kuva Kaksi Kölviä verkkosivuilta täältä

Kokkipoika toimii Tampereelta ja tarjoaa paitsi lounas- ja pitopalvelua myös vuokraa Pisparanta sauna- ja kokoustiloja. Esimeriksi juhlatila Sukkatehdas on mahdollista vuokrata heidän kauttaan 60-140 hengen juhliin. Kokkipoika esittelee omilla sivuillaan sekä perinteisiä menuja että erilaisten teemojen ympärille laadittuja kokonaisuuksia. Hinnoittelu on ilmoitettu melko yksiselitteisesti ja antaa mahdollisuuden räätälöitä palveluja hieman oman tarpeen mukaan. Henkilökunta kuuluu menun hintaan lähtökohtaisesti silloin, kun ruokittavien ihmisten määrä on vähintään 60 henkilöä, muuten tuntivelvoitus on 30 euroa/tarjoilija. Menukokonaisuuksia on nettisivuilla tarjolla useita ja jokaisen menun kohdalla hinta on merkitty selkeästi. Esimerkiksi perinteinen juhlamenu maksaa 32-38,50 euroa/henkilö johon kuuluu erilaisia alkuruokia, pääruoka lisukkeineen sekä kahvitus eri vaihtoehtoineen. Gourmet-menut hieman erikoisemmilla valinnoilla (kuten savustetulla härän marmorifileellä) maksaakin jo 47 euroa/henkilö. Kokkipoika tarjoaa kuitenkin mahdollisuutta laatia oman menun valitsemalla tarjotuista vaihtoehdoista itselleen sopivan kokonaisuuden hintaan 42 euroa/henkilö. Kokkipojalla pitopalvelun minimitilaus on 20 hengelle ja tuotteet saa joko noudettuna ravintolasta tai sopimuksen mukaan juhlapaikalle toimitettuna. Tosin yli 60 hengen pitopalvelupaketteihin kuuluu matkakulut 40 kilometrin säteelle Kokkipojasta samoin kuin monta muutakin varteenotettavaa seikkaa, kuten tapaaminen ennen juhlia, juhlapaikan keittiön siivous kahvituksen jälkeen sekä buffetliinat ja valkoiset paperiset servetit ruokailuun ja kahvitukseen. Lisäksi kakun saa valita Kokkipojan omasta valikoimasta. Kaiken kaikkiaan Kokkipoika vaikutti aivan kelvolliselta vaihtoehdolta pitopalvelun suhteen ja oli harkinnassa hyvän tovin myös meille.

Kuva Kokkipojan verkkosivuilta täältä

Tilisanssi on Kangasalan keskustassa sijaitseva yritys, josta kuulin paljon positiivista palautetta. Heiltä löytyy valmiita menuehdotuksia erityisesti häitä ajatellen, mutta nettisivujen mukaan yritys suunnittelee mielellään myös hääparin toiveiden mukaisen menukokonaisuuden mikäli valmiit ehdotukset eivät miellytä. Esimerkkimenut on laskettu 80 hengelle tai suuremmalle väkimäärälle, jos vierasmäärä jää alle 80 hengen hinta nousee 1 euro/henkilö. Eri sopimuksella onnistuu pitopalvelu alle 50 aikuiselle. Alle 12-vuotiaat lapset syövät puoleen hintaan ja 4-vuotiaat veloituksetta. Hintoihin sisältyvät tarvittavat astiat sekä viini- ja vesiastiat, samoin kuohuviinilasit. Kankaiset lautasliinat sekä pöytäliinat istuttaviin pöytiin kuuluvat pitopalveluhintoihin. Kahvin kanssa tarjoiltaviin avec-juomiin voi vuokrata lasit hintaan 0,80 euroa/lasi. Häämenut maksavat 35-37 euroa/henkilö, joihin sisältyy erilaisia kaloja, salaatteja, lämmin pääruoka (esim. kokonaisena paistettua härän ulkofilettä tai pitkään haudutettua naudanpaistia), leivät ja kotijuomat. Lisäksi hintaan sisältyy toiveiden mukaan tehty hääkakku, joskaan sen tarkemmin nettisivuilla ei eritellä onko kyseessä kermakakku, juustokakku vai sokerimassalla päällystetty kakku. Kahvi ja tee luonnollisestikin kuuluvat kahvipöytään ja sisältyvät hintaan. Facebookin Häät 2017-ryhmän keskustelujen perusteella Tilisanssi on saanut jo paljon tilauksia Pirkanmaan hääpareilta, joten varmasti hinta-laatusuhde kolahtaa kohdilleen erinomaisesti. Meidänkin juhlien suhteen Tilisanssi vaikutti aika hyvältä sekä sijaintinsa että tarjonta puolesta, mutta päädyimme lopulta valitsemaan viimeisen harkittavien listalla olevista pitopalveluista.

Nimittäin Juhla- ja pitopalvelu Kristallin. Kristalli tuli listallemme hieman vahingossa, sillä olimme siitä onnellisia, että pääsimme syömään heidän valmistamaansa juhlaruokaa tammikuun alussa osallistuessamme erään järjestön vuosijuhliin - jotka järjestettiin vieläpä Einon pirtillä! Oli todella hauskaa pukeutua hienosti iltapukuun ja lähteä fiilistelemään tulevalle juhlapaikallemme, jossa olimme aikaisemmin käyneet vain kerran viime kesänä. Paikka olikin koristeltu talviseen juhlaan sopivasti ja tilaisuus oli oikein mukava, ja kun vielä saimme nauttia maittavasta ruokatarjoilusta ilta oli oikein oivallinen. Juhlissa ruokalistan oli laatinut Kristalli ja se sisälsi monipuolisen salaattipyödän, kalaa ja kasviksia, sekä suussa sulavaa nautaa pääruoaksi. Kiinnostuimme pitopalvelusta ja printtasimmekin vuoden 2016 juhlamenun pitopalvelun nettisivuilta tutustuaksemme tarjontaan paremmin. Kristallin kohdalla viehätti erityisesti hinnoittelun yksinkertaisuus. Hinta vähintään 50 hengen pumpulle on kiinteä 36,50 euroa/henkilö, mutta kokonaisuuden saa valita mieleisekseen tarjotuista vaihtoehdoista. Vihersalaatin lisäksi saa valita kaksi salaattia, kaksi kalavaihtoehtoa, yksi pääruokavaihtoehto, kaksi lämmintä lisuketta ja kakun tai jälkiruoan. Ruokajuomat ja kahvi, astiat, noutopöydän pöytäliinat sekä tarjoilun. Pelkästään salaatteja tai alkupaloja oli valittavien listalla 22 kappaletta, kalavaihtoehtojakin peräti yhdeksän, ja lämpimissä ruoissa oli sekä perinneherkkuja (kuten sitä karjalanpaistia) että erilaisia pataruokia, samoin kuin kala- ja kanavaihtoehtoja. Jälkiruokavaihtoehtoina Kristalli tarjoaa monipuolisesti erilaisia kakkuja, tiramisua tai suklaamoussea. Alle 12-vuotiaat lapset syövät puoleen hintaan ja alle 2-vuotiaat veloituksetta. 

Kuva täältä

Kristallin kautta onnistuu myös juhlatilojen vuokraus tarvittaessa. Heiltä saa tiedustella sekä Messukylän juhlataloa (koko tila hintaan 550 euroa/vrk tai kokoustilat eri hinnalla) että 100-120 hengelle sopivaa Kalevan Kilta -juhlatilaa. 

Kysyessäni tarjousta Kristallilta halusin erillisen hinnan, mikäli emme ottaisikaan heiltä kakkua tai jälkiruokaa. Tällöin juhlamenu tulisi maksamaan 33,50 euroa/henkilö. Meille myös kerrottiin, että mikäli haluaisimme myös toisen pääruoan tulisi se maksamaan 4 euroa/henkilö lisää, tällöin esim. se Tommin harkitsema karjalanpaisti olisi mahdollista ottaa juhla-aterialle mukaan. Vaihtoehtoisesti voisimme ajatella niitä muutama vieraslistalta löytyvää lihasta kieltäytyjää ja tarjota heille jonkin oman pääruokavaihtoehtonsa. Lopulta päädyimme melko helposti valitsemaan Kristallin pitopalvelumme tarjoaksi ja teimme varauksen kesälle 2017. Kuulemma he tulevat järjestämään jossain vaiheessa myös häämenun maistelutilaisuuksia hääpareille, joten niitä innolla odotellen!

Edelleen harkitsen vahvasti sitä, että tekisimme kaasojen kanssa häitä edeltävästä elämästämme enemmän tai vähemmän elävän helvetin, ja valmistaisimme hääkakut itse. Katsotaan miten homma sen suhteen etenee. Iltapala on sitten asia erikseen, sen ideoinnista joskus toiste enemmän, mutta ainakin meillä näyttäisi olevan juhla-aterian suunnitelmat aika hyvin selvillä!

7. maaliskuuta 2016

Hääpäivämme ikuistaja: Vierula Photography

Olen jo aikaisemmissa postauksissa maininnut valokuvaajan tärkeyden omien juhliemme suhteen. Tommi on innokas harrastelijakuvaaja joka keikkuu niin arkena kuin juhlissakin tasaisin väliajoin päivittyvän Canonin rungon ja objektiivivalikoimansa kanssa ikuistaen tapahtumat digitaaliseksi muistoksi. Toisinaan saamme jopa aikaiseksi teettää kuvista oikeita paperiversioita ja noin kerran vuodessa läpikäyn uuvuttavan kuvat kirjaksi-projektin, yleensä siinä joulun alla. Itse olen pitänyt valokuvaamisesta aina mutta en ole koskaan perehtynyt valokuvauksen taitoihin, joskin viime vuosina Tommi on perin kärsivällisesti pyrkinyt opettamaan myös minulle valotuksen, valkotasapainon ja aukon lukeman merkityksiä. Ja täytyy myöntää, että joillain osa-alueilla oppi on tarttunutkin mukavasti ja voin todeta ottavani toisinaan jopa hyviä kuvia! Tommi on meillä kuitenkin se, joka kameraa osaa käsitellä.

Meidän juhlapäivämme kohdalla ei ollut siis lainkaan samantekevää millaisia kuvia päivästämme tultaisiin ikuistamaan. Siinä missä itse suoritin mittavaa valokuvaajaehdokkaan metsästystä googlettamalla ja muiden kokemuksia selvittelemällä tiesin etten loppupeleissä olisi se, joka päätöksen kuvaajan valinnasta tekee. Itse siis suoritin niin sanotun pohjatyön ja keräsin listan kuvaajista, joiden tyyli omaa silmääni hiveli eniten. Yhdessä istahdimme sitten Tommin kanssa alas ja kävimme kuvaajien portfoliot läpi, jotta Tommi saattoi kriittisellä silmällään karsia ne pois, joiden tyyli tai kuvien laatu ei miellyttänyt hänen silmäänsä.

© Vierula Photography

Täytyy myöntää, että varteenotettavien kuvaajien lista ei ollut mikään järin pitkä. Toki vaihtoehtoja olisi saattanut olla enemmänkin mikäli olisimme halunneet käyttää valokuvaajaan alkuperäistä suuremman määrän rahaa. Rajasimme kuitenkin budjettimme 1600 euroon, jonka yli emme halunneet enää kuvaajasta maksaa - oli jälki sitten kuinka hyvää tahansa. 

Muutkin tekijät tietysti vaikuttivat kuvaajan valintaan. Halusimme ehdottomasti koko päivän dokumentaarisen kuvauksen, eli jonkun, joka tallentaisi päivämme aamupäivän valmisteluista illan viimeisiin tanssimuuvseihin. Kuuden tai kahdeksankaan tunnin kuvauspaketilla emme vielä saisi taltioitua kuin pintaraapaisun megaluokan bileistä, joita nyt suunnittelemme. Kysyessäni tarjouksia listallemme päätyneiltä kuvaajilta pyysin ottamaan huomioon juhlapaikkamme sijainnin (Orivesi) sekä mahdollisten potrettikuvien ottamisen ennen varsinaista juhlapäivää mieluiten Tampereen välittömässä läheisyydessä. Oletin, että tarjoukset laadittaisiin huomioiden kuvaajan mahdolliset kulu- ja majoittumiskustannukset. Tietenkin valmiiden kuvien lopullinen määrä, se miten kuvat meille toimitettaisiin ja millaiset oikeudet kuvien jatkokäyttöön olisi, merkitsi kuvaajan valinnassa.

© Vierula Photography
© Vierula Photography
© Vierula Photography

Itselläni oli vankka ennakkosuosikki kuvaajien joukosta, mutta Tommi epäröi asian suhteen. Valokuvaajan portfolio oli melko suppea muihin hääkuvaukseen erikoistuneisiin valokuvaajiin verrattuna, mutta itse pidin kovasti niiden vähäistenkin kuvien tyylistä. Harkitsimme vielä muutamaa valokuvaajaa, mutta toinen hinnoitteli itsensä tarjouskilpailussa listaltamme ulos ja toisen tyyli, joskin aivan mukiinmenevä, ei aivan sitten kuitenkaan miellyttänyt kummankaan meidän silmää. Päädyimme lopulta harkitsemaan vakavasti ennakkosuosikkiani ja kuten Tampereen häämessuja koskevassa postauksessani jo totesin, nyt olemme tehneet sopimuksen kesälle 2017 emme yhden, vaan kahden valokuvaajan kanssa! (Lisäksi: jee, minä olin oikeassa siinä, kenet meidän tulisi valita!)

Meitä tulevat kuvaamaan siis Tanja ja Johannes Vierula, eli hääpäivämme dokumentoinnista vastaa Vierula Photography. Kävin tapaamassa Tanjaa ja Johannesta Tampereen häämessuilla käytyämme ensin sähköpostein keskustelua tarjouksesta ja sen sisällöstä. Vaasassa asuva aviopari on melko uusi tapaus häävalokuvauksen saralla, joka selittää osaltaan portfolion niukkuuttakin, mutta tapaaminen pariskunnan kanssa vahvisti fiiliksen siitä, että tyypeillä pysyy kamera kädessä. Nettisivujen perusteella suunnitellut ja poseeratut kuvaukset onnistuvat erinomaisesti, mutta stalkattuani erityisesti Johanneksen kuvia netin kuvapalveluista vakuutuin, että eiköhän kuvista tule hyviä myös liikkeessä, hämärässä ja yllättävissäkin tilanteissa. 

© Vierula Photography
© Vierula Photography

Tosin jännityksellä odotan ensi kesää, kun Vierulat tekevät ensimmäisiä dokumentaarisia hääkuvauksia. Ainakin yksi tyyppi siis stalkkaa valokuvaajien Facebook-sivuja ja Instagram-tiliä aktiivisesti!

Vaasaan asettautuneen pariskunnan juuret ovat Pirkanmaalla ja Etelä-Pohjanmaalla. Oli hauska kuulla, että Johannes on kotoisin omalta kotipaikkakunnaltani Seinäjoelta; jostain järjettömästä syystä se valoi luottoa siihen, että hommat pelittävät ilman suurempia ongelmia. Tanja taasen on Ylöjärveltä, joten ainakin Tampereen seudun luulisi olevan suhteellisen tuttu jotta mm. niitä potrettikuvauspaikkoja tulisi myös hänen toimestaan mieleen. Erityinen bonus on toki se, että kuvaajia on yhden sijasta kaksi. Kyllähän ainakin teoriassa on mahdollisuudet saada kaikki hääpäivän tapahtumat ikuistettua paremmin, kun kameroita on enemmän kuin yksi. 

Sovimme Vieruloiden kanssa siis koko päivän dokumentaarisesta kuvauksesta hääpäivänämme sekä erillisestä, ennen varsinaista hääpäivää otettavista potrettikuvauksista Tampereella. Lisäksi Vierulat toimittavat jälkikäsitellyt kuvat hääpäivämme jälkeen usb-tikulla ja meillä on täydet oikeudet käyttää ja teettää kuvia miten parhaaksi näemme. Pakettiin kuuluvat kaikki Vieruloiden matkat ja majoittumiset. Itse ehdotin, että voisimme aivan hyvin treffata suunnittelupalaverin merkeissä vaikkapa Seinäjoella jonne meillä kuitenkin on toisinaan kulkua, jolloin heidän ei tarvitsisi matkustaa Vaasasta Tampereelle asti vielä sen vuoksi. Matkoja kun muuten kertyy jo kahdesti. 

© Vierula Photography

Olen todella tyytyväinen valokuvaajamme (tai valokuvaajiemme) valintaan! Pysyimme budjetissa ja saimme mielestämme hyvän paketin joka antaa edellytykset tallentaa päivämme parhaalla mahdollisella tavalla.Vaikka Vierula Photographyn kotipaikka onkin Vaasa, kannattaa kysellä mahdollisuuksia valokuvaukseen myös muualla Suomessa; nettisivujen mukaan heidän kuvausalueenaan on ainakin Vaasa, Seinäjoki, Helsinki, Tampere ja Oulu. Jos olette siis vielä valokuvaajaa vailla suosittelen ottamaan rohkeasti Vieruloihin yhteyttä ja pyytämään tarjousta. Johannes vastasi ainakin minulle todella nopeasti sähköisen yhteydenottolomakkeen myötä ja olemme saaneet keskusteltua sopimuksen detaljeista hyvässä hengessä niin sähköisesti kuin kasvokkainkin, siitäkin huolimatta, että meidän puolelta päätöksentekoa edelsi aikamoinen soutaminen ja huopaaminen. 

Ps. Kaikki postauksessa käytetyt kuvat ovat Vierula Photographyn kotisivuilta luvan kanssa lainattuja.

5. maaliskuuta 2016

Pitsiset häätennarit

Jos joku korkoja karsastava morsian kaipailee vielä häihin sopivia tennareita, niin Converselta on tullut myyntiin pitsisiä valkoisia matalavartisia Chuck Tayloreita! Esimerkiksi Zalandolta näitä ihanuuksia löytyy hintaan 119,95€, joka toki on ehkä hivenen suolainen, mutta... pitsiset Converset!

Kuva Zalandon verkkosivuilta

Toki jos haluaa samaa tyyliä huomattavasti huokeampaan hintaan, niin esimerkiksi New Yorker -liikkeessä näin tänään vastaavanlaisia pitsitennareita hintaan 12,95€. Jos ei tennareille muuten kuvittele löytävänsä käyttöä, niin varmasti kengät ajavat asiansa yhden päivän ajan tuolla hinnalla.



Sporttiselle morsiamelle saattaisi sopia myös nämä ihastuttavat Adidaksen pitsitennarit, jotka tosin taitavat olla jo poistuneiden mallien joukossa. Mutta silti, melkoisen ihastuttavat!

Kuva täältä
Ja koska Minna Parikka on tietenkin monen morsiamen suosikkilistalla mitä kenkiin tulee, miksei vetäisi ainakin budjetin suhteen överit ja hankkisi näitä hauskoja puputennareita, jotka kustantavatkin sitten sellaiset 280€? Samalla tukisi sekä suomalaista suunnittelua myös suomalaista työtä, joten sinällään kenkien hankkiminen olisi varsinainen talouden elvytysteko. 

Kuva täältä

Jos minulla ei jo olisi täydellisiä häätennareita, voisin saada itseni ylipuhuttua noihin Consseihin. Onneksi sen suhteen ei kuitenkaan tarvitse enää pohtia asiaa pidemmälle, mutta kenties joku muu voisi innostua näistä omien juhliensa suhteen?

3. maaliskuuta 2016

Jykevät äitiyden raamit

Helsingin Sanomissa oli tänään artikkeli kirjailija Pauliina Vanhatalosta, äidistä, joka väsyi omien lastensa seuraan. Viikonloput, arkipyhät ja kesälomat ahdistivat Pauliinaa, sillä silloin hänen lapsensa olivat koko ajan kotona vaatimassa huomiota. Tiskikoneen täyttäminen tai siivoaminen piti lapset tyytyväisinä, eli poissa jaloista, mutta kirjaan uppoutuminen sai lapset kaipaamaan äitinsä läsnäoloa.

Pauliina Vanhatalo sairastui keskivaikeaan masennukseen ja muuttui äidiksi, joka hoiti suurimman osan asioista sängyssä tai sohvalla maaten. Onneksi hän ennätti maatessaan myös ajatella, havaita missä mennään ja löytää vertaistukea tuntemuksiinsa - edes blogimaailman syövereistä. Kävikin ilmi, ettei hän todellakaan ole ainutlaatuinen äitinä, joka ei saa maailman suurimpia kiksejä pelkästään olemalla äiti lapsilleen. Nykyään Pauliina on tasapainossa omien ja perheensä tarpeiden kanssa, ja hyvä niin! Olen todella iloinen, että hän kertoi avoimesti kokemuksistaan ja tuntemuksistaan ja täten avasi tilaa keskustella asiasta.

Kuvakaappaus Helsingin Sanomien verkkolehdestä 3.3.2016

Artikkeli sai minut pohtimaan jutussakin mainittua äitiyden myyttiä. Pauliinan sanoin ”äitimyytin mukaan äiti on käytännöllinen, sosiaalinen ja koko ajan lapsistaan kiinnostunut”. Itse lisäisin, että äitimyytin äiti laittaa aina lapsensa, ellei jopa koko perheensä asiat omiensa edelle, on kärsivällinen ja ymmärtää, että etenkin pienet lapset tarvitsevat nimenomaan äitiään. Mielellään koko ajan.

Voisimmeko olla yhtä mieltä siitä, että äitiyttä on yhtä monenlaista kuin mitä on persoonallisuuksiakin? Me ihmiset, myös siis naiset, olemme erilaisia työntekijöinä, ystävinä ja rakastajina. Teemme päätöksiä heijastaen niitä siihen, mitä olemme oppineet kotona, koulussa, lähipiiriltämme ja maakuntalehden pääkirjoituksesta, ja aika usein pelkästään fiilispohjaltakin. Emme ole toistemme peilikuvia - juuri missään.

Miksi siis olisimme äitiydessä tai vanhemmuudessa? Miten kenelläkään olisi oikeus osoittaa minulle - tai sinulle - malli siitä, millainen on oikea äiti?



Papu oli suunniteltu ja kovasti toivottu lapsi. Olimme kauhunsekaisen onnellisia kun saimme tietää odottavamme lasta ja jännitimme jokaisessa ultrassa ja neuvolatarkastuksessa miten tyyppi kasvoi, ihmettelimme iltaisin miten pienet potkut tuntuivat Tommin kämmentä vasten vatsani läpi ja koimme sanoinkuvaamattomia tunteita kun viimein saimme lapsen perheeseemme - vieläpä terveenä, vaikka pojan alkutaival vaikuttikin omassa henkilökohtaisessa kuplassamme perin dramaattiselta. Rakastin lastani jo paljon ennen tämän syntymää, ja rakastin häntä vielä enemmän kun sain hänet syliini.

Tiedän rakastaneeni Papua koko hänen olemassaolonsa ajan. Siitäkin huolimatta olen ollut toisinaan todella vihainen hänelle, olen kiukutellut hänelle, olen halunnut jättää hänet jonkun toisen hoidettavaksi ja olen ennättänyt miettiä kuka hullu valitsee vapaaehtoisesti vanhemmuuden. Olen ollut perinpohjaisesti väsynyt tähän kilttiin ja helppoon lapseen, pieneen vauvaan, jonka iloisuutta ja rauhallisuutta kaikki ovat kehuneet kilpaa. Olen lukenut jostain opaskirjasta, että jos oikein väsyttää, kannattaa jättää lapsi hetkeksi huutamaan turvalliseen paikkaan, esim. vauvan omaan sänkyyn, sulkea ovi ja mennä hetkeksi toiseen huoneeseen vain rauhoittumaan. Ja olen toiminut juuri näin.

Olen heijannut karjuvaa lasta sylissäni yrittäen saada tämän rauhoittumaan samalla kun olen itkeä vollottanut uupuneena päälle. Olen herättänyt Tommin, vaikka tämä joutuisikin aamulla menemään töihin ja pyytänyt, että voisin mennä hetkeksi olohuoneeseen yksikseni itkemään samalla kun Tommi yrittäisi laittaa lapsen nukkumaan. Kaiken kukkuraksi poika rauhoittui isänsä sylissä melko nopeasti, joka osaltaan lisäsi käsitystäni siitä, ettei minusta todellakaan ollut tähän tehtävään. Äitiyteen.

Tunnen paljon äitejä, jotka elävät lastensa kautta. Arvostan heitä, joskaan en voi rehellisesti sanoa täysin ymmärtäväni heitä. En pysty samaistumaan. Heidän arkensa keskittyy siihen, mitä heidän lapsensa tekevät, mitä he oppivat, miten he olevat. Nämä äidit ovat omasta mielestään parhaita mahdollisia hoitajia, huoltajia ja hoivaajia lapselleen. Ja hyvä niin. 

Samalla tunnen niitä äitejä, jotka kantavat raskasta taakkaa koliikista tai muusta vaivasta kärsivän lapsen kanssa pyytämättä apua, sillä lapsen hoitaminen vain luontaisesti kuuluu äidin tehtäviin. On raastavaa lukea vaikkapa Facebookissa tuttujen naisten päivityksiä siitä, miten väsyttävää on herätä jo vuoden verran putkeen kahden tunnin välein ilman kunnollisia lepotaukoja, vaikka apua (esim. lähisukulaisia ja ystäviä) olisi tarjolla. Koska niin kunnon äiti tekee. Herää aina lapsen herätessä, lohduttaa ja ymmärtää. Vaikka itse on ihan poikki.



Ollessani vanhempainvapaalla en osannut vastata ehkä oikein kun minulta kysyttiin mitä kuuluu. Ei silloin mitään kuulunut! Vauva oli syönyt, nukkunut, kakannut, huutanut, ja aloittanut koko homman alusta. Mitä siinä olisi pitänyt kuulua? Aamulehden otsikot silmäiltyäni tiesin, että hallitus taas vehkeili jotain, mutta en koskaan jaksanut vaivautua ottamaan aikaa päivästäni, että olisin keskittynyt lukemaan koko artikkelia. Kyllähän meilläkin ihmeitä tapahtui, niin kuin jokaisessa lapsiperheessä. Papu oppi hymyilemään, tarttumaan esineeseen, kääntymään ja sitä rataa. Kaikki erikoisia, suuria mullistuksia joita ihaillen kertoiltiin kummeille ja mummeille.

Karehdin ihmisiä, jotka saivat käydä töissä. Etenkin Tommia, joka taasen karehti sitä, että sain viettää kaikki päivät lapsemme kanssa kotona. Tämä herätti paljon kitkaa ensimmäisen vauvavuoden aikana, halusimmepa sitä tai emme. Koska ei ollut vielä tarpeeksi rankkaa totutella uuteen elämäntilanteeseen ja vauva-arjen mukanaan tuomiin asioihin! Sekaan piti sotkea klassinen "eksää tiedä miltä musta tuntuu" -parisuhdeongelma.

Kun Papu muutti omaan huoneeseen noin seitsemän kuukauden ikäisenä ja lopetti yösyömisen, alkoi elämä hieman tasoittumaan. Oli täydellistä saada koko makuuhuone vain minun ja Tommin käyttöön. Oli luksusta, kun heräsi aamuyöstä ja totesi, että oli nukkunut jopa viisi tuntia ilman keskeytystä. Oli aurinkolomaan verrattava asia kun Tommi lupautui ottamaan herääjän vastuun yhtenä yönä viikossa, jolloin itse sain nukkua korvatulpat korvissa ja aktiivisesti unohtaa, että olen äiti jonka pitäisi lohduttaa kun lapsi herää yöllä itkemään.

En ehkä ole paras mahdollinen hoitaja, huoltaja tai hoivaaja, mitä Papulla voisi olla. Mutta tiedän olevani paras mahdollinen äiti, mitä hänellä koskaan tulee olemaan. Rakastan häntä, haluan hänelle vain parasta, ja pyrin kaikin tavoin tekemään hänen elämästään onnellisen. Samalla kuitenkin rakastan itseäni, haluan itselleni parasta ja pyrin tekemään omasta elämästäni onnellisen. Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen jo tehnyt paljon näiden asioiden eteen: olen tehnyt Papun. Poika on ehdottomasti parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Siitäkin huolimatta en halua enkä suostu kokemaan huonoa omaatuntoa siitä, että toisinaan totean rehellisesti, että äiti ei nyt jaksa. Äiti haluaa nyt istahtaa hetkeksi sohvalle ja lukea lehden. Isi voi tehdä nämä asiat koska isi aivan yhtä hyvin osaa. Siitäkin huolimatta, että sinä, lapseni, olet päättänyt että tänään vain äiti kävisi. Äiti lähtee tänään harrastamaan ja isi, tai mummi, tai kummi laittaa lapsen nukkumaan. He kyllä osaavat.

Jos lapsella on turvallinen ympäristö, jos hänellä on rakastavia aikuisia ympärillään ja jos hänen perustarpeistaan huolehditaan, lapsella menee hyvin. En sano olevani valmis äitinä, en ole sitä ihmisenäkään. Ei minun tarvi ollakaan. Eikä tarvitse olla kenenkään muunkaan.

Äitimyytti tulisi viimeinkin kuopata, ja syvälle.

1. maaliskuuta 2016

Halestorm @ Klubi

Kävin pari viikkoa sitten perjantaina ystäväni (ja kaasoksikin lupautuneen) Ninnun kanssa aikaistetulla syntymäpäiväillallisella Hans Välimäen aasialaisessa bistrossa Masussa, jonka jälkeen suuntasimme yhdysvaltalaisen rokkibändin Halestormin keikalle Pakkahuoneen Klubille. Halestormin liput olivat tulleet myyntiin jo alkusyksystä jolloin huhuilin itselleni keikkaseuraa Facebookissa, ja koska Ninnu oli missannut jo yhden keikan Helsingin Nosturissa vuonna 2013 ilmoittautui hän heti mukaan korjatakseen aikaisemman virheensä.



Masu valikoitui ruokapaikaksemme, sillä Kummi oli kehunut paikan sunnuntaibrunssin erinomaiseksi. Koska aasialainen ruoka on molempien meidän mieleen eikä sitä ole kovin usein tullut nautittua kiinalaisia peruslounaita tai erilaisia sushibuffetteja prameammin, ajattelimme antaa Masulle mahdollisuuden laajentaa makumaailmaamme. Paikkana Masu oli aivan kiva, tunnelmallisesti valaistu ja helposti saavutettavissa - sijaitseehan se aivan keskustassa johon jopa omalla autolla on mahdollista saapua etenkin perjantai-iltana kun parkkipaikoista ei tarvitse maksaa klo 20 jälkeen ja suurin osa työväestä on jo poistunut keskusta-alueelta. Tarjoilijamme oli perin ystävällinen ja avulias, joskin kiinnitimme huomiota siihen miten hän toistuvasti tarjosi meille tarjoushinnalla olevaa viinipulloa siitäkin huolimatta, että tilasimme alkudrinkeiksi alkoholittomat juomat ja pitäydyimme muuten vedessä koko illan.



Ruokalista vaati hieman tulkkausapua sillä kaikki termit eivät auenneet näinkin maallikoille ruokailijoille, mutta pääsimme lopulta lopputulokseen tilauksemme suhteen ja nautimme erinomaisen illallisen. Itse söin alkuruoaksi kampasimpukan curryssa, pääruoaksi nuudeleita ja sieniä mausteisessa liemessä ja jälkiruokana nautin pähkinäistä kakkua suklaalla ja jäätelöllä. Kieltämättä maut olivat kohdallaan, mitä nyt alkuruoka oli asteen verran liian suolaista. Pääruoka oli sekin hieman suolaiseen vivahtava, mutta sopiva tulisuus ja reilu annoskoko sekä toimivat raaka-aineet saivat kyllä nauttimaan kulhollisen sisällöstä. Jälkiruoka oli erinomainen päätös aterialle ja sinetöi kokonaisuuden hyvin - kyllähän pähkinä, suklaa ja jäätelö vain toimii!

Keräsimme itsemme maittavan aterian jälkeen ja kierimme Klubille puoli kymmenen aikaan, joten missasimme Halestormin lämppärin Shiraz Lanen. Halestorm on vuonna 1998 Pennsylvaniassa perustettu rock-yhtye johon kuuluvat sisarukset Lzzy (laulu, kitara, koskettimet) ja Arejay Hale (rummut) sekä Joe Hottinger (soolokitara) ja Josh Smith (basso). Itse näin Halestormin ensimmäisen kerran vuonna 2010 kun Helsingissä järjestettiin Rockstar Taste of Chaos kiertyeen konsertti. Lähdin keikalle katsomaan lähinnä lempibändiäni Disturbedia, mutta muiden esiintyjien joukossa ollut Halestorm sykähdytti ja päätyi kuunteluun vielä keikan jälkeenkin. Keväällä 2013 Halestorm kävi heittämässä keikan Helsingin Nosturissa jonne suuntasin fiilistelemään bändiä ja heidän energistä lavameininkiään. Pidin siitä, miten yhtye otti pienen tilan haltuunsa ja kommunikoi yleisönsä kanssa. Keikalta lähti mukaan Halestormin toinen julkaistu albumi The Strange Case Of... (2012) jolta löytyy monta lempibiisiäni kuten levyn aloitusraita Love Bites (So Do I), I Miss the Misery ja Here's to Us. Itseasiassa levy on erinomainen kokonaisuus jota kuuntelen mielelläni etenkin silloin, kun haluan jotain menevämpää naislaulajalla ryyditettyä räminää.




Kun näin mainoksen Halestormin uudesta kiertueesta tarkistin Suomen keikkapaikat ja ajankohdat ja yllätyin iloisesti huomatessani, että yhtye saapuisi myös Tampereelle tehden keikalle lähdön monin kerroin tavallista helpommaksi. (Vaikka ei tuo nyt hyvin vaikeaa ole lähtökohtaisesti muutenkaan.) Bändi ei jättänyt kylmäksi tälläkään kertaa, vaikka mielestäni Klubi oli hieman liian pieni tila ja loppuunmyydyn keikan vuoksi turhankin tukala esiintymispaikka. Bändissä on iloista tekemisen meininkiä edelleen, vaikka he ovatkin soittaneet yhdessä jo kohta kaksikymmentä vuotta, ja vaikka edellisessä lausessa dissasinkin Klubia hieman liian pienenä keikkapaikkana bändi toimii erinomaisesti pienemmillä lavoilla kuin suurilla. Lzzy jutustelee yleisölle ja rumpali Arejay vetää joka keikalla odotusten mukaan astetta reippaamman rumpusoolon. Eivätkä kitaristi Joe tai basisti Joshkaan Halen sisaruksille häviä - kaiken kaikkiaan bändi soi hyvin yhteen.

Niin komea rokkibeibe kuin Lzzy onkin peräkkäisinä iltoina soitetut keikat verottivat jonkin verran lauluäänestä eikä neito onnistunut aivan jokaisen high noten kohdalla. Se ei toisaalta syönyt kuuntelunautinnosta juuri lainkaan vaan tuli olo, että tällaista aidon rock'n'rollin kuuluu ollakin: hieman särmikästä ja epätäydellistä. Yhtye soitti aika paljon uudelta albumiltaan Into the Wild Life (2015) johon en ole niin perusteellisesti vielä tutustunut, mutta mukavasti soittolistalla oli myös vanhempaa ja itselleni tutumpaa materiaalia.




Jos jokin asia jäi harmittamaan se oli se, ettei bändin oheismyynnissä ollut enää lainkaan levyjä myytävänä, ne kun olivat loppuneet kuulemma jo Ruotsin keikoilla. Olin varautunut hankkimaan yllä mainitsemani uuden läpyskän, mutta näillä näkymin sen ostaminen taitaa siirtyä netin ihmeelliseen maailmaan. Keikkapaitaa harkitsin ehkä sekunnin kunnes muistin koskemattoman keikkapaitatornini vaatehuoneessani. Jostain syystä niitä on kiva ostaa mutta ei niin kiva pitää päällään... Maltoin siis mieleni ja totesin, että säästyivätpä nekin rahat.

Toivottavasti bändi jatkaa menestystarinaansa ja saa lisää soittoaikaa radiokanavilla ja sitä mukaa lisää keikkoja myös Yhdysvaltojen ulkopuolelle. Itse lähden kuuntelemaan yhtyettä jatkossakin erittäin mielelläni ja otan tavoitteeksi omaksua heidän uusimmankin materiaalin pääni sisäiselle soittolistalle, jotta tulevilla keikoilla saisi heittäydyttyä vielä paremmin yhteislaulun lumoihin. Kesän tullen bändin tuotanto pääsee melko varmasti juoksulenkkien fiilislistoille siivittämään askelta, kuten se on tehnyt menneinäkin vuosina.