27. marraskuuta 2016

Joulupuu-keräys aloitti joulumielen

Viikonloppuna alkoi meidän perheessä joulu odotus, sillä paitsi että löysin itseni äidin seurasta Joulupuun luota vastaanottamasta upeita lahjoja vähävaraisten perheiden lapsille, myös kirpputorien keräyspöydät tuottivat ilahduttavasti kassavirtaa Joulupuulle. Swap & Vintage 58 -kirppiksellä lahjoituspöydän lisäksi Pirkan Kirpputorikeskuksella aukaistiin lahjoituspöytä, jonka tuotot menevät suoraan Joulupuu-keräykseen. Black Friday aiheuttikin oikein kunnon kuhinan kirppiksellä viikonloppuna, joten asiakkaita riitti myös pöydän 166 luona.

Kuva Pirkan Kirpputorikeskuksen Facebook-sivuilta.

Meidän perheen aikataulut menivät hieman uusiksi viikonlopun osilta, sillä kotona koko perheen voimin vietetyn viikonlopun sijaan Tommi joutui lähtemään hautajaisiin Itä-Suomeen. Minä suuntasin poikien kanssa junalla Etelä-Pohjanmaalle, jossa pääsimme mummin ja paapan hemmoteltaviksi. Äidin kanssa saimme päivystää lauantaina päivällä Joulupuulla isäni vahtiessa Papua ja Sinttiä, kun taas illalla äitini jäi väijyyn ja minä pääsin isseen kanssa Hectorin keikalle. Kylläpä tuli tarpeeseen niin mahtavan artistin kuuntelu, etenkin kun Sintti on ottanut taas tavaksi karjua toisinaan pitkin yötä.

Joulupuun alle alkoi kerääntyä paketteja vähävaraisten perheiden lapsille. Nyt voi Joulu tulla!

Viikonlopun kuvioiden vuoksi kirpputorien lahjoituspöydät ovat olleet kirpputoriyrittäjien hoidettavana, vaikka lupasinkin ylläpitää pöytiä parhaan kykyni mukaan myyntijaksojen ajan. Huomenna yritän parantaa tapani ja suunnata Pirkan Kirpputorikeskukselle järjestämään pöytään uusia myytäviä tavaroita. Samalla saan hyvän syyn kiertää muutkin myyntipöydät, sieltä kun melkein aina löytyy hyvää vaatetta ja tavaraa sekä pojille että itselleni. Pirkalla lahjoituspöytä on vielä ensi viikon lauantaihin eli 3.12. asti, kannattaa siis käydä tekemässä löytöjä! Swapilla lahjoituspöytä löytyy 11.12. asti, yksi hyvä syy lisää käydä Hervannassa kirppistelemässä!

22. marraskuuta 2016

Montako kuvaajaa tarvitaan yksiin häihin?

Kun rupesimme konkreettisesti tekemään jotain tulevien häidemme eteen oli aivan selvää, että tulisimme panostamaan valokuvaajan valintaan. Esittelin jo aikaisemmin pitkällisen pohdinnan tuloksena varaamamme Vierula Photographyn, joka vielä varaushetkellä ei ollut tehnyt montaakaan hääkuvausta. Omat kämmeneni kieltämättä hikoilivat kun jäin odottamaan millaisia hääkuvia Vieruloiden portfolioon alkaisi vuoden mittaan tipahdella ja onkin ollut ihanaa huokaista helpotuksesta kerta toisensa jälkeen kun uusi kuvapäivitys pongahtaa Facebookissa tai Instagramissa syötteeseen: Vierulat kyllä osaavat tämän homman! Käy vaikka itse katsomassa täältä.

En tiedä miksi, mutta jostain kumman syystä sana videokuvaus on ruvennut pyörimään mielessäni aina silloin tällöin. Enkä missään nimessä tarkoita sitä vaihtoehtoa, missä joku juhlavieraista heiluu pienen ja kätevän videokameran kanssa, siitä ei seuraa muuta kuin sahaavaa zoomausta ja tärisevää kuvaa. Tarkoitan tietenkin ammattilaiskuvaajaa, tai edes kokeneempaa harrastelijaa.

Me emme todellakaan ole harkinneet Tommin kanssa videokuvaajan palkkaamista häihimme ja aina kun joku sitä on vienosti ehdottanut, olen tyrmännyt asian kokonaan. Eijei, onhan se kamalaa jo vieraidenkin kannalta kun siinä pyörii ei yhden vaan kahden valokuvaajan lisäksi vielä videokuvaajakin. Miten siinä itsekään osaisi videokameran edessä olla, hirveästi pitäisi miettiä miten on. Ja aivan oikeasti kaikista kamalintahan videokuvaajan palkkaaminen olisi tietenkin budjetin suhteen. Se kun meinaa jo muutenkin karata kauden käsineestä, eli tällä hetkellä lähinnä lapasesta.



Mutta sitten taas... Kun saisi ne puheet tallennettua jonnekin. Voisi palata vuosienkin jälkeen siihen idioottimaiseen kommenttiin, joka karkasi suusta juuri kun notaari kysyi jotain tärkeää. Ainakin saisi katsoa, miten se herätti juhlaväessä lähinnä hilpeyttä, ja nauruhan pidentää ikää. Ehkä häävalssi (tai muu valinnainen tanssi) olisi kiva katsoa itsekin, ja olisihan se video tietenkin jälkipolvillekin jännittävä dokumentti. Olisi siinäkin oma viehätyksensä, kun Papu ja Sintti saisivat vuodesta toiseen katsoa vanhempiensa häävideon - ainakin silloin kun uusia puolisokokelaita tuotaisiin kotiin. 

Kertokaa nyt joku, oliko se videokuvaaja ehdoton kyllä omissa häissä? Oletteko katsoneet videon häiden jälkeenkin vai päätyikö se leffahyllyyn muiden romanttisten komedioiden sekaan? Entä onko kaduttanut kun ei sellaista ollut? Vieraat, tuliko vaivaantunut olo? Joulupukki, voisitko tuoda arvan jolla voittaisi hieman lisää valuuttaa hääbudjettiin?

20. marraskuuta 2016

Positiivinen hääpukuongelma

Minulla on ongelma. Pitäisi nimittäin pesettää hääpuku. Minun hääpukuni. Sellainen valkoinen, pitkä ja ihana. 

Kävi meinaan niin, että bongasin Torista ilmoituksen Porissa myynnissä olevasta häämekosta, joka myynti-ilmoituksen kuvien perusteella oli aika pitkälti sitä, mitä olen puvultani hakenut. Kuvat eivät sinänsä olleet kummoiset, mutta koko näytti sopivalta. Tuijotin ilmoituksessa olevaa hintaa enkä uskonut silmiäni. Jokin virhe siinä piti olla. Miksi se oli niin halpa? Ainakin se oli varmasti mennyt jo. Milloin ilmoitus oli laitettu? Kannattaisiko kysellä perään?

Kysyin. Oli vielä myynnissä, hintakin oli aivan oikea. Tosin pukua ei oltu pesetetty joten hintaan saisi lisätä satasen lisää jos mieli saada puvun puhtaana. Lisäkuviakin sain kokonaisen hääalbumillisen verran. Porissahan se sijaitsi, mutta saisi sen sieltä hakea. En oikein osannut sanoa koska olisi sinne päin asiaa, kun on nämä lapset ja laiskuus. "No meillä on tässä ennen joulua vielä tulossa reissu Ikeaan, jos tuon sen silloin samalla reissulla?" vastasi myyjä.




Tuossa se sitten on kohta viikon nököttänyt, varmasti kaikkien ohjeiden vastaisesti enemmän tai vähemmän mytyssä vuoroin olohuoneen tuolilla, vuoroin työhuoneen sohvalla. Riippuu vuorokauden ajasta sekä siitä, nukkuuko Tommi yönsä varasängyllä, kiitos karjumisen ilot jälleen kerran löytäneen Sintin. Mutta siinä se on, (kuvista huolimatta) valkoinen, likainen ja mun oma. Hääpuku.

Pidän siitä kovasti. Ja maksoin siitä kyllä aika vähän, reilun 300 euroa vähemmän mitä olin ajatellut. Tein kuten kuka tahansa järkevä morsian ja budjetoin säästyneet rahat heti hääkakkuun sekä suoritin varausmaksun Purppurahelmeen.

En halunnut maksaa myyjän ilmoittamaa satasta pesetyksestä, sillä halusin nähdä kuinka likainen puku todellisuudessa olikaan. No, olihan se, lähinnä laahuksesta ja korsetin sisäosasta. Niiden kanssa nyt olisi voinut vielä elää, mutta puku tuoksui juuri siltä, että joku toinen oli jo juhlinut siinä hyvän puolivuorokautta kesäaikaan. Siitä huokui varmasti onnellisten tuntien lisäksi myös vieras hajuvesi, joten puku on ehdottomasti pesettämisen tarpeessa.

Mutta missä tämän mekon nyt kävisi pesettämässä jotta sen saisi sitten laittaa nätisti pukupussiin odottamaan ensi kevättä ja mahdollisia muutostöitä? Missä on Tampereen ja lähiseudun parhaat ja edullisimmat pesulat? Ja mistä sellaisia pukupusseja saa ostaa? Kertokaa parhaat vinkit!

19. marraskuuta 2016

Kirpputorit mukana Joulupuu-keräyksessä

Olenkin jo kirjoittanut rakkaasta Joulupuu-keräyksestä, joka toimii Pirkanmaalla 18.11.-11.12. välisen ajan keräten lahjoja vähävaraisiin perheisiin. Vaikka itse osallistun vuosittain keräykseen hankkimalla lahjoja itse, halusin myös yrittää saada aikaan jotain hyvää isommassakin mittakaavassa.

Päätin haastaa muutaman Pirkanmaalla toimivan kirpputorin mukaan tuomaan joulumieltä lapsille. Nimittäin pohdiskelin sitä, miten paljon itse hankimme lapsillemme vaatteita ja leluja kirpputoreilta, sieltä kun löytyy sekä vähänkäytettyä, hyväkuntoista kuin ihan uuttakin tavaraa. Meillä se on kuitenkin valintakysymys. Jos jollekin tavaralle on tarvetta eikä sitä tunnu heti löytyvän käytettynä, voimme suunnata kauppaan ja ostaa sen myös uutena. Kenkien suhteen teimme jokin aika sitten periaatepäätöksen, ne tulemme jatkossa hankkimaan uusina lapsillemme ja kierrätämme ne Papulta Sintille. Kaikissa perheissä ei kuitenkaan ole tähän mahdollisuutta, sillä arjen pakolliset menot vaativat tulla huomioiduiksi ennen, kuin perheen lapsille on varaa hankkia uusia vaatteita tai leluja.



Siksi tykästyin ajatukseen siitä, että käytetystä, toiselle jo turhasta tavarasta tai vaatteesta joku muu saisi aivan uutta - ehkä edes kerrankin elämässään. Otin yhteyttä kirpputoreihin ja ehdotin, että kirppareille perustettaisiin hyväntekeväisyyspöytiä viikoksi tai pariksi. Niille saisi lahjoittaa lastenvaatteita, tarvikkeita ja leluja. Kun myyntijakso olisi lopussa, kertyneellä rahalla ostettaisiin Joulupuuhun lahjoja ja lahjakortteja.

Mukaan lähtivätkin Pirkan Kirpputorikeskus Kangasalla sekä Swap & Vintage 58 Tampereen Hervannassa. He tarjosivat pöytää ilmaiseksi ja lupasivat tarvittaessa ottaa vastaan lahjoitettuja myyntiin tulevia hyväkuntoisia vaatteita, leluja ja kirjoja. Kaikki pöydistä kerääntyvät tuotot menevät lyhentämättöminä Joulupuulle.




Swap & Vintage 58 antoi myyntipöydän 14 Joulupuu-keräyksen käyttöön koko keräysajalle 18.11.-11.12. Sieltä löytyy siis nyt jo myyntipöytä, jonka koko tuotto menee suoraan Joulupuuhun lahjojen ja lahjakorttien muodossa. Suunnatkaahan siis Swapille shoppailemaan!




Pirkan Kirpputorikeskukselta pöytä löytyy ajalla 24.11.-3.12. ja jos asut lähettyvillä, voit toimittaa hyväkuntoisia myyntiin meneviä lahjoitustavaroita kirpputorille 23.11. lähtien. Myyntipöytä on numero 166.

Käytetyllä hankitaan siis jotain uutta ja ihanaa jouluksi sellaiselle, joka ei juuri koskaan moista saisikaan. Aika kiva ajatus, vai mitä?

Suuret kiitokset ihanille kirpputoriyrittäjille siitä, että lähtivät mukaan tekemään hyvää!

16. marraskuuta 2016

Sintti 6kk

Niinhän se menee, että kun aikaa katsoo taaksepäin se näyttää kuluneen aivan vilahduksessa. Siitäkin huolimatta olen kiusallisen tietoinen siitä, miten pitkä puolivuotinen on takana.

Sintistä, joka kasvaa -2 käyrällä koko ajan, on tullut aikamoinen jäpikkä. Hän on onnistunut kääntymään sekä vatsalleen, että takaisin selälleen jo hyvän aikaa sitten, mutta aika pitkälti Sintti näyttää päättäneen ettei oikein jaksa vaivautua. Ei sillä, että hän viihtyisi kovin hyvin selällään vaan kiukuttelee kyllä kun yläpuolella häärivät viihdytysjoukot häviävät näkyvistä, mutta usein tyyppi hankkiutuu ensiapukursseilta tuttuun kylkiasentoon ja vilkuilee meininkiä siitä. Täytyy olla jotain todella kiinnostavaa melkein käden ulottuvilla, että hän näkisi vaivaa kääntyäkseen kokonaan vatsalleen. Toisaalta kun hänet laskee mahalleen, jaksaa hän aika mukavasti pötkötellä paikoillaan ja ihmetellä meininkiä, etenkin jos isoveli puuhailee omiaan aivan lähettyvillä.



Isoveli on muutenkin aika lailla parasta, mitä Sintti tietää. Silloin, kun tämä ei jyrää yli tai tiputtele Sintin päälle leluja tai kirjoja. Yleensä veljekset kyllä tulevat hienosti toimeen ja Papukin on ruvennut kiinnostumaan pikkuveljestä aivan uudella tavalla. Sintti saa sitterissä kyytiä kun isoveli antaa hieman vauhtia, eikä äitiä kauhistuttava vauhti tunnu tekevän kummempaa Sintille, joka nauraa hekottaa haltioissaan kun Papu antaa vauhtia. Papu myös pitää pikkuveljen puolia ja vahtii, että jos vihannessoseet katoavat lautaselta reippaasti vauvan pitää saada myös hedelmää. Tuttiakin asetellaan vauvan suuhun kovin ponnekkaasti välillä. Ja edelleen, jos Sintti itkee eikä kumpikaan vanhemmista reagoi heti, Papu kyllä ilmoittaa, että "sinun pitää mennä vauvan luokse".

Soseita Sintille on annettu 4 kuukauden iästä lähtien ja nykyään repertuaariin kuuluvatkin pitkälti peruna, bataatti, porkkana, kukkakaali ja parsakaali. Joissakin soseissa olen käyttänyt myös hieman purjoa sekä persiljaa ja ne näyttäisivätkin tuovan makua sopivasti, sillä mömmöt uppoavat tavallista peruna-porkkanasosetta paremmin. Hieman alle viiden kuukauden iässä aloin antaa myös kaurapuuroa, jonka keitin äidinmaidonvastikkeeseen. Pienen määrän vuoksi teen Sintin puuron aina mikrossa, vaikka Papulle keitän puuron kattilalla. Jotenkin tuntuu vaikealta heittää kattilan pohjalle kaksi ruokalusikallista kaurahiutalejauhetta ja vajaa desi nestettä päälle... Mutta samalla tavalla keittelin Papunkin puurot aikoinaan, kunnes annoskoko oli pieneen kattilaan sopiva. Puolen vuoden päästähän puuron saa Sintillekin keittää jo tavalliseen maitoon, eli näillä mennään varmaan siihen asti. Viiden kuukauden iässä rupesin lisäämään myös keitettyä kanaa lounassoseisiin ja pari kertaa olen antanut myös nautaa, joskin muistelin juuri, että possu olisi varmaankin parempi vaihtoehto. Päivällisellä on aika usein pelkkiä vihanneksia.

Kiinteiden ruokien lisääntymisen myötä Sintin maha alkoi mennä kovalle, joten kun olin pari päivää katsonut miten ukko vääntää kivikakkaa lisäsin aterioille myös hedelmäsoseet, lähinnä luumun ja päärynän. Hedelmiä panttasin pitkän tovin, sillä halusin Sintin oppivan syömään ensin ei niin makeita ruokia. Lienee sanomattakin selvää, että hedelmät uppoavat poikaan kuin kuuma veitsi voihin. Toisinaan olenkin huijannut ruokailutilanteissa ja antanut joka toisen lusikan kasvissosetta, joka toisen hedelmää jos ruoka ei ole muuten tuntunut uppoavan. Päällisin puolin ruokailut ovat sujuneet kuitenkin aivan hyvin, mitä nyt syöttöalustana toimiva sitteri on välillä tuonut omia lisähaasteitaan, lusikkaa kun on ollut vaikea saada osumaan edes takaisin pomppivaan suuhun. Toivon, että ensi viikon neuvolassa saamme luvan laittaa Sintin jo syöttötuoliin. Pitäisikin katsoa sitä varten paikka ruokapöydän äärestä.



Imetys on jatkunut ja vaikka pääsin nopeasti yli korvikkeen aiheuttamasta ahdistuksesta, pulloa Sintille ei ole juurikaan annettu. Ei kannata, hän kun ei sitä suostu ottamaan. Ei sitten millään. Muutaman kerran olen hörpyttänyt mukin reunalta ja se sujui vallan mainiosti, joskin totesin nopeasti, että korvamukin käyttö oli virhe. Siitä kun saa niin kovin mukavasti pienillä kätösillä kiinni. Aika pitkälti nesteet ovat kuitenkin tulleet rintamaidon muodossa ihan sillä vanhanaikaisella menetelmällä joskin kiinteiden lisäännyttyä imetys on luonnollisestikin vähentynyt. Joka aterialla sekä aamulla ja illalla Sintti edelleen on rinnalla.

Yösyötöt ovat jääneet pois. Olin ajatellut vierottaa Sintin niistä kuuden kuukauden iässä, mutta vajaa kuukausi sitten Sintti tavallaan vieroitti itse itsensä. Hän oli eräänä yönä kovin huonolla tuulella eikä suostunut rinnalle joten ajattelin, että samoilla itkuilla sitä voisi sitten jättää yösyöttämiset kokonaan pois. Meni nelisen yötä niin, että poika itkeskeli paljon, mutta sitten yöheräilyt vähenivät ja hän rauhoittui tutilla. Ajattelin, että nythän tämä alkaa sujua ja haaveilin jo pidemmistä unipätkistä.

Mutta eihän sellaisia tullut. Homma karkasi käsistä aivan totaalisesti. Pyhäinpäivän viikonloppuna Sintti huusi lauantain ja sunnuntain välisen yön eikä suostunut rauhoittumaan millään. Ei silittelyllä, ei hyssyttelyllä, ei syliin, ei vierelle. Aamuyöstä olin jo sen verran epätoivoinen, että yritin jopa rinnalle rauhoittaa, mutta ei kelvannut. Siitä lähtien yöt olivat kamalia. Myös päiväunet alkoivat olemaan katkonaisia ja itkunsekaisia, ja monesti annoinkin särkylääkettä sekä ilta- että päiväunille mennessä jos vaikka ikenissä pullottavat hampaat olisivat vaivanneet. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan ja kun hysteerinen itkeminen alkoi pahimmillaan jo iltakahdeksalta, vain tunnin nukkumisen jälkeen, ja jatkui pahimmillaan koko yön enimmillään puolentoista tunnin unilla siinä välissä, alkoi tässä huushollissa olla aika kamalaa.



Viime sunnuntaina käytin Sinttiä jo Mehiläisessä lastenlääkärin tarkastuksessa, jos vaikka sieltä olisi saanut vastauksia pojan itkuisuuteen. Tuntui lievästi tyhmältä tuoda lapsi lääkärin vastaanotolle siksi, että hän nyt vain huutaa mielestäni todella paljon, etenkin öisin. Niin kuin en tietäisi, että vauvoilla on taipumusta itkemiseen. Lääkäri tutki Sintin korvat ja suun sekä tunnusteli tämän mahan, mutta ei osannut sen kummemmin sanoa mistä huuto voisi johtua. Hieman kierrellen ehdotti, että ehkä kyseessä on vain huomiohuutamista, poika kun vaikuttaa aivan hyvinvoivalta näin päivisin.

Samana iltana googlasin vauvojen unikoulua ja törmäsin blogitekstiin, jossa kerrottiin yleisesti unikoulussa käytetystä tassuttelusta. Tajusin, että vaikka olin usein yrittänyt rauhoitella ensisijaisesti silittelemällä, olin tehnyt sen hieman väärin. Olin aina suhissut "shh-shh-shh" samalla eivätkä silitykset olleet pitkiä ja rauhallisia, enemmänkin nopeatempoisia ja lyhyitä. Päätin kokeilla tassuttelua samana iltana ja kuin ihmeen kaupalla Sintti rauhoittuikin illalla ensimmäisen huudon jälkeen aivan muutamalla hitaalla mutta jämäkällä silityksellä. Ennen nukkumaanmenoani poika itki vielä kerran, mutta kolme silitystä ja tyyppi oli jälleen unilla. Olin aivan äimistynyt.

Yö meni mainiosti, mutta aamuviideltä Sintin herättyä ulvomaan mikään ei enää auttanut. Ei edes hieman ennen kuutta antamani aamumaito, vaan huuto jatkui korvia vihlovana. Lopulta seitsemän aikaan nousin huutavan lapsen kanssa sängystä, jossa olin yrittänyt tätä rauhoitella vierelle huonoin tuloksin, ja rupesin puuhailemaan aamupuuroa ja muita arkirutiineita. Silloin pojalle tuli jo niin paljon muuta ajateltavaa, että Sintti unohti huutamisensa. Teimme kuitenkin Tommin kanssa päätökseen pyytää Sintille vyöhyketerapeutin kotikäynnille, hoidoista kun on monelle vauvalle tuntunut olevan hyötyä univaikeuksien suhteen.

Vyöhyketerapeutti kävikin maanantaina hieromassa Sintin, joka ei suoranaisesti ilahtunut käsittelystä. Yritin sanoa, että olisi tyytyväinen vaan kun ihan kotiin asti tulee joku hieromaan, äitikin tarvitsisi moista palvelua. Jäi hieman epämääräinen kuva siitä olisiko hoidosta jotain hyötyä itse nukkumisongelmiin, mutta ei siitä varmaan haittaakaan ollut. Vyöhyketerapeutti totesi saman minkä me ja lääkäritkin ovat havainneet, että Sintillä tuntuu kyllä olevan paljon ilmaa mahassa ja se varmasti häiritsee. Luumua hän ei suositellut annettavan kovin usein ja ehdotti, että pojalle annettaisiin maitohappobakteereita, ja tuntuikin hieman tyhmältä kun en ollut muistanut täydentää Sintin maitohappobakteereita sisältävää D-tippaa sen loputtua tuossa... noh, jokin aika sitten. Minulle hän suositteli sokerin välttelemistä, se kun voi kuulemma aiheuttaa äidinmaidon kautta vauvalle ilmavaivoja. Pidin ehdotusta hieman kohtuuttomana, sillä tällä hetkellä ruokavalioni koostuu pääasiassa kahvista ja suklaasta.




Nyt yöt ovat olleet aika hyviä eikä samanlaisia hysteerisiä tuntitolkulla kestäviä itkuja ole enää esiintynyt. En tiedä millä on suurin vaikutus, tassuttelulla vai vyöhyketerapialla, mutta olen iloinen, että yöt ovat hieman rauhallisempia. Aamut tuppaavat olemaan hieman liian aikaisia, sillä usein Sinttiä rupeaa kiukuttamaan viimeistään kuudelta se, ettei hänen kanssaan seurustella. Ehkä jossain vaiheessa pitäisi yrittää myöhentää hänen nukkumaanmenoaan puolella tunnilla. Nyt poika menee nukkumaan seitsemän tienoilla.

Kaiken kaikkiaan kuluneet kuusi kuukautta ovat olleet... aivan hyviä. Kai. Tai sitten aika kultaa muistot jo näinkin lyhyellä ajalla. Pääasiassa poika on ollut terve, kasvua on tullut tasaisesti (miinuskäyrällä hengailusta huolimatta) ja päivisin Sintti on oikein iloinen poika. Etenkin isille ja isoveljelle.

Mutta kieltämättä olen todella väsynyt. Puoli vuotta minimaalisilla yöunilla alkaa tuntua, niistä helekatin hormoneista huolimatta. Pinnaa kiristää heti, kun kuulen itkuhälyttymisestä päiväuniaikaan itkua. Tuntuu epäreilulta, että tyyppi itkee vaikka on Minun Oma Aikani menossa. Nukkuisi pentele vieköön! Aamuyöllä turnauskestävyys on ruvennut loppumaan etenkin viime viikolla, kun mikään mitä tein ei auttanut. Tunsin oloni jo todella torjutuksi ja masentuneeksi, mutta onneksi Tommi otti pojan hyssyteltäväksi niinä hetkinä, kun yritin kuorruttaa itkevän lapsen omilla kyynelilläni ja räällä. Ei Sintti silloinkaan vaiennut, mutta eipä ainakaan äidin hysteria tarttunut.

Uskallan ehkä kuitenkin olla varovaisen optimistinen sen suhteen, että yöt alkavat viimeinkin rauhottua ja Sinttikin oppii nukkumaan kunnolla. Ehkä lääkäri oli oikeassa ja kyseessä tosiaan oli huomiohakuisuus. Saattoihan se yhdistyä yösyöttöjen loppumiseenkin, ja ehkä poika ei vain osannut rauhoittua syvään uneen ja sekin harmitti. Kun piti valvoa ja itkeä. Mene ja tiedä. Olen kuitenkin lakannut odottamasta niitä tiettyjä etappeja, jolloin asioiden pitäisi muuttua joksikin. Kolmen kuukauden kohdalla imetyksestä ei tullut yhtään aikaisempaa kivempaa, nyt kuuden kuukauden kohdalla se on jo asia jota en ajattele juurikaan. Iltapuuron tultua kuvioihin Sintin unet eivät muuttuneet yhtään sen paremmiksi, vaikka täydellä vatsalla voisi kuvitella nukkuvan paremmin. Nykyään teen puuron veteen, jos Sintillä sattuisikin olemaan herkkyyttä maitopohjaisia tuotteita kohtaan, maistuu varmasti aivan kauhealta liisteriltä. Niin ja ne hampaat. Ne ovat edelleen tulematta, mutta näillä kokemuksilla en kyllä pidätä henkeäni odotellessani, että hampaiden puhkeamisen jälkeen tyyppi olisi jotenkin paremmalla tuulella.

Ja kohta alkaakin sitten jo teini-ikä, silloinhan lapset vasta hyvällä tuulella ovatkin.

14. marraskuuta 2016

Joulupuu tuo joulun vähävaraisille lapsille

Meillä on jouluna ollut aina todella, todella paljon lahjoja. Sitä ei ehkä lapsena ymmärtänytkään kuinka äärimmäisen onnekas olikaan kolutessaan lahjakasaa läpi ja löytäessään kauniiden paperien alta monia hyödyllisiä ja ihania lahjoja. Aikuisena joululahjojen merkitys muuttui, sillä lahjojen hankkimisesta ja antamisesta tuli monin verroin tärkeämpää kuin mitä niiden saaminen on. On ihanaa miettiä jokaista perheenjäsentä ja ystävää erikseen, pohtia millaisella lahjalla tänä vuonna pyrkisi yllättämään, ja mistä juuri hänen näköisensä lahjan löytäisi täksi jouluksi. 

Olen niin suuri lahjojen antaja etten ikimaailmassa suostuisi siihen, ettei tänä (tai minään muunakaan) jouluna anneta lahjoja. Kun joku tällaista ehdottaa, lähinnä uudemmat tuttavuudet (sillä lähimmäiset ihmiset jo tietävät ettei moinen käy minun kohdalla laatuunsa), kieltäydyn ilomielin saamasta lahjoja itse. Kukaan ei kuitenkaan voi viedä minulta sitä iloa, että saan lahjoa lähimmäiseni kerran vuodessa oikein kunnolla.

Omien lasten myötä joululahjoihin on tullut taas hieman uutta vinkkeliä, lapsuuden yltäkylläiset lahjavuoret kun ovat palanneet myös meidän perhejouluihin. Onneksi meillä kuitenkin avataan jokainen lahja ajatuksella, ihastellaan ja tunnustellaan jokaista paketista ilmestyvää lelua tai vaatetta, ja muistetaan olla kiitollisia kaikista asioista, joita Pukki tänäkin vuonna taas tuo. Olemme myös Tommin kanssa esittäneet Pukin apureille toiveita tarpeellisista lahjoista ja muistutelleet, että esimerkiksi kokemukset ovat paljon tärkeämpiä kuin suuri määrä muovisia asioita. Ja tietenkin joulun suurin lahja, näin aikuisen näkövinkkelistä nyt ainakin, on rakkaiden kanssa vietetty aika. Se jää paljon paremmin mieleen kuin yksittäiset tavarat.

Papun ensimmäisen joulun lahjakasa.
Jo vuosien ajan lahjojen metsästämisen lisäksi suuri osa joulumielestäni on muodostunut osallistumalla Seinäjoen Nuorkauppakamarin Joulupuu -projektiin. Joulupuu on hyväntekeväisyysprojekti, jossa kerätään lahjoja niille lapsille, jotka eivät muuten saa jouluna paketteja. Yleensä taustalla on perheen sosiaalinen ja taloudellinen tilanne, jolloin moni lapsi vauvasta teini-ikäiseen saattaa pettyä karvaasti jouluaattona. Nykyisessä yltäkylläisyyden maailmassa voi olla vaikea ymmärtää, että edelleen meillä Suomessakin on useita perheitä, joissa ei kukkaro vain taivu hankkimaan joululahjoja, vaikka kotona kuinka Joulupukkia odoteltaisiin. Joulupuu pyrkii mahdollistamaan sen, että Joulupukki muistaisi myös niitä lapsia, jotka muuten odottaisivat Pukkia turhaan.

Tänä vuonna en osallistu enää Etelä-Pohjanmaalla vaan täällä Pirkanmaalla, jossa mm. Pirkanmaan Nuorkauppakamari ry järjestää maakunnissa Joulupuu 2016 -keräyksen. Keräys suoritetaan seitsemässä kunnassa (Lempäälä, Urjala, Kangasala, Ylöjärvi, Parkano, Ikaalinen ja Orivesi) ja siihen toivotaan osallistuvan niin yritysten kuin yksityistenkin henkilöiden. Tampereella keräystä hoitaa Tammerkosken Nuorkauppakamari ry. 

Osallistuminen sinänsä on helppoa: ostat uuden lahjan haluamasi ikäiselle lapselle (0-17 vuotta), viet sen johonkin lähialueesi keräyspisteeseen ja lunastat itsellesi samalla paljon joulumieltä. Lahja voi olla myös itse tekemäsi, esimerkiksi villasukat, mutta on erityisen tärkeää, ettei pakettiin kääräistä jotain jo käytettyä. Ideana on antaa lapsille mahdollisuus edes yhteen uuteen tavaraan tai vaatteeseen, eikä siksi edes hyväkuntoinen mutta käytetty asia ole Joulupuun lahjatoiveiden listalla. Mitään rahallista summaa ei lahjalle kuitenkaan ole määritetty. Toiveena on myös, että paketteihin ei laitettaisi mitään syötävää, sillä allergioiden vuoksi moni makeinen saattaa jäädä syömättä.

Yksin ei Nuorkauppakamari tokikaan ole tätä tekemässä, vaan lahjojen jakamisesta vastaa aina paikallinen seurakunta, sosiaalitoimi ja/tai Mannerheimin Lastensuojeluliitto.



On ollut ihanaa huomata, miten vuosi vuodelta samat ihmiset tuovat lahjoja Joulupuun alle ja kuinka uudet ohikulkijat saadaan tempaistua mukaan tekemään hyvää kertomalla projektista ihmisille. Seinäjoella nuorkauppakamarilaiset ovat olleet erityisen aktiivisia aina, sillä siellä jokaisena keräysviikonloppuna päivystetään Joulupuun luona ja innostetaan ihmisiä mukaan, pohditaan yhdessä lahjaideoita ja paketoidaan ihania asioita kauniisiin papereihin. Pirkanmaalla sen sijaan panostetaan siihen, että projekti ylettyisi mahdollisimman laajalle alueelle ja siksi keräyspisteitä onkin monen yhteistyökumppanin kanssa.

Koska omat päivystysvuoroni Seinäjoella ovat aina osuneet viimeiselle keräysviikonlopulle olen yleensä pyrkinyt itse hankkimaan lahjan tai pari niille lapsille tai nuorille, joille kyseisenä vuonna on tuntunut tulevan hieman muita vähemmän lahjoja. Aika usein esimerkiksi teini-ikäiset tuntuvat olevan ihmisten mielestä vaikeasti lahjottavia, joten olenkin usein hankkinut muutaman lahjakortin johonkin vaateliikkeeseen, pikaruokapaikkaan tai elokuvateatteriin. Kyllä silläkin luulisi jonkun teinin suupielet liikahtavan piirun verran ylemmäs kuin normaalisti. Viime vuonna hankimme Tommin siskolle ja tämän miehelle joululahjat Joulupuuhun, eli ostimme heidän lastensa kanssa samanikäisille lapsille lahjat. Tällä tavoin vältimme hankkimasta sukulaisten nurkkiin turhaa krääsää ja lahjaraha meni sitä enemmän tarvitsevalle.

Viime vuoden Joulupuulla äidin kanssa. <3

Yksi liikuttavimmista Joulupuu-muistoistani on viime vuodelta. Silloin nuori pariskunta tuli vauvansa kanssa Joulupuulle kun päivystimme vuorossa äitini kanssa. Heillä oli monta kassillista ihania lahjoja pienille vauvoille. Tuore äiti kertoi, että kun heidän esikoisensa oli syntynyt näin joulun alla ja kaikki sukulaiset olivat halunneet hirveästi ostella uusia vaatteita ja leluja lapselle, jolla oli jo paljon kaikkea, olivat vanhemmat pyytäneet saada lahjoittaa vauvan lahjat Joulupuulle. Ele oli äärimmäisen kaunis ja voisin kuvitella, että ratkaisu koko suvulle mieluinen. 

Usein olen myös ollut vastaanottamassa lahjoja kaveriporukalta, työporukalta tai perheiltä, joissa kaikki ovat jo aikuisia eivätkä koe tarvitsevansa mitään uutta. Monet yritykset ovat myös innostuneet osallistumaan suorittamalla lahjakeräyksen omassa firmassaan tai keräämällä kolehdin, jonka loppusumma lahjoitetaan Joulupuulle lahjoja varten. Mahdollisuuksia on monia, mutta kaikki menevät hyvään tarkoitukseen! Erityisen merkittävää mielestäni tässä projektissa on sen paikallisuus, sillä lahjat kerätään nimenomaan oman asuinalueen vähävaraisille lapsille ja nuorille. Projektin kautta pääsee siis konkreettisesti parantamaan omaa elinympäristöään.

En voi muuta kuin vilpittömästi kannustaa teitä kaikkia osallistumaan tähän projektiin jos vain suinkin oma tilanteenne antaa siihen pelivaraa! Lahjalla on suuren suuri merkitys sen saajalle mutta lahjan hankkiminen tuo kyllä erittäin lämpöisen tunteen myös omaan sydämeen. Vuosien kokemuksella voin sanoa, että tässä ollaan todellisen joulumielen lähteillä.


Kuva Pirkanmaan Nuorkauppakamarin sivuilta.

Käy tykkäämässä Joulupuu-keräys 2016 Pirkanmaan Facebook-sivuista niin pysyt kärryillä keräyksen suhteen! Lisätietoa keräyksestä löydät myös Pirkanmaan Nuorkauppakamarin Joulupuu-sivuilta täältä.

Niin, ja Joulupuu-keräys järjestetään siis ympäri Suomen! Oletko huomannut moista omalla paikkakunnallasi?

13. marraskuuta 2016

Isit on parhaita

Rakastan molempien vanhempiani todella paljon, mutta myönnän olleeni aina oikea kävelevä malliesimerkki isin tytöstä. Issee oli ja on edelleen oman elämäni supersankari, tyyppi jolta kaikki onnistui. Usko isseen kykyihin petti ainoastaan kerran kun löysin lapsena pihamaaltamme kuolleen hiiren josta menin tietenkin tohkeissani heti kertomaan äidilleni. "Hyi, älä vaan koske siihen, kyllä isi korjaa sen sitten kun tulee töistä." Tähän pikku-Susanna tuhahti "höh, ei meidänkään isi nyt kuollutta hiirtä voi korjata!" Muuten olen kyllä ollut aina vakuuttunut siitä, että issee kyllä hoitaa.

Vuonna 1988 partioleirillä.

Siinä missä koko lapsuuteni sain kuulla näyttäväni aivan isseeltä, viimeistään teini-iässä tulivat myös perityt luonteenpiirteet enemmän tai vähemmän selvästi esille. Riitahetkissä ensin huusi kakara, sitten huusi isä, sitten kakara juoksi huoneeseensa ja paukautti oven kiinni perässään, karjaisi vielä jotain nasevaa jonka seurauksena isä tuli huoneeseen kuin myrskyn merkki ja ärjyi, että "meillä ei paiskota ovia!" Ja paiskasi oven perässään kiinni. Mumma, eli isäni äiti antoi minulle synninpäästön nuoruusvuosina kertomana miten isäni oli aikoinaan aivan samanlainen. Ja väittäisin, että on kyllä edelleen, ainakin joissain asioissa.

Issee kiihtyi nopeasti mutta omasi pitkän pinnan - niin oudolta kun se ehkä kuulostaakin. Hänen kanssaan pärjäsi samassa taloudessa hyvin kunhan vain osasi olla ihmisiksi. Mutta sääntöjen rikkomisesti peli menetettiin heti. Opetus tuli usein kantapään kautta. Kun issee käski kerätä junaradan ennen nukkumaan menoa tai sitä ei enää nähtäisi seuraavana päivänä, olisi pitänyt uskoa. En vieläkään tiedä kuinka syvällä ullakolla se junarata on, sen koommin sillä ei ole leikitty. Monesti isseen kanssa pystyi kuitenkin neuvottelemaan ja erityisesti veljeni laati useita kirjallisia sopimuksia vanhempieni kanssa siitä, miten yhteisiä pelisääntöjä tulisi noudattaa ja mitkä olisivat seuraamukset jos niitä ei noudatettaisi. Aika monesti se pleikkari taisi olla jäähyllä, kun sopimuskohtia rikottiin. Itse olin todella suosittu meidän perheen kotiarestiaitiossa.

Vuonna 2012 Muotkatuntureilla.

Vuonna 2011 Saariselällä.

Isä oli paitsi kasvattaja myös harrastuskaveri. Hän otti meidät lapset aina mukaan touhuihin, ojensi pienen vasaran ja nauloja viedessään meitä mukanaan puutyöpiiriin ja tutustutti muun muassa partioon. Laskettelurinteisiin lähdettiin ehkä neljän vanhana ja opeteltiin auraamaan isän jalkojen välissä laskien. Yhdeksänvuotiaana pääsin isseen kanssa ensimmäisen kerran Lappiin vaellukselle ja siitä tulikin yhteinen perinnereissumme joka syksylle. 

Hän on opettanut, neuvonut ja ollut läsnä. Ottanut huomioon ja ymmärtänyt. Hän on ollut turvallinen ja lämmin, täydellisen miehen ruumiillistuma. Supermies. Nyt hän on tietenkin myös paappa Papulle ja Sintille, ja onkin ollut ihanaa katsella kuinka tärkeitä yhteisiä juttuja alkaa muodostua paapan ja poikien välille.



Mutta hyvin tuo Tommikin on tässä täydellisen miehen kategoriassa pärjännyt, eritoten isänä. Kaikista ärsyttävistä piirteistä huolimatta Tommi on kerta kaikkisen huikea isä pojille. Sankariaineista aivan selvästi. Tapa millä Tommi heittäytyy erityisesti Papun maailmaan, ruokkii pojan mielikuvitusta ja ymmärtää monimutkaisemmatkin juonenkuviot Papun tarinoista - sitä on ihastuttavaa katsoa. Hän tervehtii lapset ensimmäisenä tulleessaan töistä kotiin ja käy viimeisimpänä katsomassa nukkuvia poikia ennen kuin menee itse unille. On sanomattakin selvää, että itse jään kauas kakkoseksi huomion suhteen. Ja niin sen pitää tietenkin ollakin.

Oli mukavaa suunnitella meidän täydelliselle isille arvoisensa isänpäivä tänäkin vuonna, nyt jo kolmatta kertaa (viime vuoden isänpäivästä voit lukea täältä). Kieltämättä Sintin öiset showmeiningit verottivat sen verran omaa jaksamista, että en edes harkinnut yksinkertaisenkaan kakun leipomista tai muitakaan monimutkaisempiakaan juhlakuvioita tälle päivälle. Tein nopeita ratkaisuja eilen kaupungilla käydessäni ja kannoin kotiin tarpeita Stockmannin Herkusta. 






Mutta vaikka ruisnapit unohtuivatkin kauppakassista aamupalalla oli normiviikonloppuun verrattuna astetta paremmat sapuskat. Lohiherkulla sekä ranskanskermalla ja mädillä kuorrutetut leipäkuutiot, pieni hedelmäsalaatti, sekä vuohenjuusto-pinaatticroissantit suoraan uunista maistuivat koko aamiaissakille erinomaisesti. Kakun tilalla oli kermamunkkeja, joista Tommi jostain kumman syystä pitää. Kahvi ja tuoremehu kruunasivat aamiaisen, ja ehkä muutama pala suklaata. Tavoitteena oli helppoa ja herkullista ja siinä kyllä onnistuin, eikä tullut niitä kakkuihin usein liittyviä paniikkiraivoja. Hyvä minä!



Papu oli taiteilluit perhepäivähoidossa kortin ja minä olin hankkinut Tommille arvoisensa lahjan: parran trimmauksen Dick Johnson parturiliikkeeseen. Molemmat pojat olivat hyvällä tuulella, jopa Sintti, vaikka olikin juuri karjunut minulle tunnin verran aamuviiden aikaan. Isille tietenkin hymyä riitti, kuten nyt sankarille kuuluukin.




Koska aamu otettiin niin lungisti en suoraan sanottuna jaksanut edes ajatella ulos pukemista ja sen edellyttämiä toimenpiteitä kun pihalla kerran oltaisiin oltu vain hetki ennen lounasta ja päikkäreitä. Vedimme siis kevyemmät vaatteet niskaan ja suuntasimme kirppikselle. Tosin sehän sopii, päivänsankari kun itse kovasti viihtyy kirpputoreilla. Papu tuli isin kanssa kotiin ja meni päiväunille, me suuntasimme Sintin kanssa Mehiläiseen selvittämään olisiko tähän yöhuutamiseen jotain järkevää selitystä (palaan tähän aiheeseen toisen kerran). Iltapäivällä nautimme vielä karitsan paahtopaistia korvasienikastikkeella ja rosmariiniperunoilla. Maistui kaikille muille paitsi Sintille, joka sai tyytyä maissisoseeseen.






On suuri onni, että on onnistunut saamaan rinnalleen puolison, joka on niin mainio isi. Toki isi ei vieläkään tiedä missä lasten vaatteet ovat (vaikka ne ovat nyt kaksi vuotta olleet samassa paikassa) ja toisinaan Sintille tulee erehdyksissä laitettua Papun vaippa, mutta meillä isin syli on aina auki pojille. Tommi onnistuu olemaan sekä poikien paras kaveri, joka ajelee muovisilla poliisiautoilla ja opettaa laulamaan samalla Eppuja ("poliisi hippejä pampulla lyö"), mutta osaa myös asettaa rajat ja ylläpitää järjestystä tässä arjen kaaoksessa. Meidän ihana isi.

Hyvää isänpäivää teille kaikille!

10. marraskuuta 2016

Haaste: Joulunaika ilman stressiä

Kommamammaa otti ja heitti blogihaasteen, itselleni ihka ensimmäisen. Kiitos Hanna! Pitihän siihen heti tarttua, vielä kun kyseisessä haasteessa käsitellään joulua ja stressiä, näin loppuvuodesta aika usein kahta lempiaihettani.

Kuten niin monessa muussakin postauksessani nykyään, aloitan paluulla menneisyyteen, omaan lapsuuteeni. Minulle jouluista on jäänyt ihanat, lämpimät muistot joita olen vaalinut lapsuudesta nuoruusvuosien ohi aina aikuisuuteen asti hellästi. Lapsuuden joulumuistot kulminoituvat tietenkin aattoon ja joulupäivään, jolloin syötiin, auottiin lahjoja, laulettiin joululauluja ja juotiin glögiä - paljon! Joulunaika kietoutui jännittävään piparien tuoksuun ja lahjapaperien rapinaan. Vierailtiin isovanhemmilla, leivottiin torttuja ja nuuhkittiin kinkun tuoksua. Vierailtiin haudoilla sytyttämässä kynttilät ja laulettiin kirkossa kauneimmat joululaulut. Aattona koko talo oli ihanan siisti ja saunassakin tuoksui koivu, kun vihtaa oli liotettu löylyvedessä.

Eipä sitä lapsena ymmärtänyt kuinka monta asiaa tulee hoitaa ennen kuin koko perhe ennättää istua alas joulupöydän ääreen. Siksi ihmettelinkin, kun vietimme monta joulua perheen kesken Kanarian saarilla. Olihan sekin kivaa, mutta kamelit ja palmut eivät oikein istuneet omaan sisäiseen joulumaailmaani ja olinkin iloinen, kun joulu palautettiin takaisin kotiin. Samalla palautettiin kaikki kiire ja härdelli, joka lapsiperheissä monesti kuuluu samaan pakettiin juhlien kanssa. Ainakin vanhempien näkökulmasta.

Nyt aikuisena joulun ihana odotus on säilynyt, mutta sen mukanaan tuoma kiirekin on konkretisoitunut. Ajattelen aina hankkivani lahjoja pitkin vuotta ja pärjäänkin mielestäni aika hyvin, kunnes marraskuussa herään jälleen todellisuuteen: jokavuotinen kuvakirja on edelleen tekemättä, lahjasukat on kutomatta, ja suklaakonvehditkin katosivat jo yhden iltapäiväkriisin kahvihetken myötä yhden äidin tuntomerkit täyttävän ihmisen naamaan. Tämähän ei suinkaan ole välttämättä uhka vaan mahdollisuus, lahjoja kun on kivaa hankkia, mutta viime vuosina olen ruvennut arvostamaan sitä, että olen ajoissa myös joulun suhteen.

Eikä pelkästään lahjojen kanssa. Kun viime viikolla sain viimein vaihdettua kesäverhot talviverhoihin pohdin jo kovasti missä vaiheessa keittiön jouluverhot tulisi ripustaa. Koska parvekkeeni oksa saa joulupallot kannettavakseen? Joko kohta voisi ruuvata koukun uudelle ikkunaan ripustettavalle joulutähdelle? Selviääkö Papun Joulupukin auto vielä samalla tasolla ilman, että sillä halutaan koko ajan leikkiä, vai pitäisikö se nostaa ylemmäs? Minne minä laitoin sen pöllökoristeen...? 



Asiaa ei luonnollisestikaan helpota vammani siitä, että aloitan joulun odottamisen virallisesti vasta itsenäisyyspäivänä. Asia, josta väännän kaikkien muiden jouluihmisten kanssa vuodesta toiseen. Kyseessä on pelkkä itsesuojeluvaisto: jos annan itselleni luvan juoda glögiä ennen sitä, olen juonut itseni siitä pihalle aattoon mennessä. Ja se ei vain käy päinsä.

Niin, joulukiire on todella konkretisoitunut. Jotta kotona tuoksuisi piparit ja uunituoreet tortut, ne pitää leipoa. Eli niitä varten täytyy myös tehdä taikina. Eli käydä kaupassa. Joulupaperit tulee hankkia, jotta on jotain millä paketoida ne vaivalla hankitut lahjat. Etenkin, kun minähän en mitään kaupassa paketoituja kelpuuta. Ja paketoiminenhan on yksi parhaista asioista koko jouluhommassa! Isovanhempia näemme joulun pyhinä (ja se vaatiikin yleensä sellaisen 1000km ajelua parin päivän sisällä), mutta muutenkin riittää ystäviä ja sukulaisia joita haluaa muistaa glögihetkellä tai joulukukalla ennen lomille lähtöä. Eli siis ajelua paikasta toiseen. Kauneimmat joululaulut täytyy päästä edelleen laulamaan, mutta se tarkoittaa aikataulujen suunnittelemista, sillä ilta on samalla pois joululaatikoiden tekemisestä tai muusta puuhasta. Eikä se kotikaan itse itseään siivoa, vaan jonkunhan sekin homma täytyy tehdä.

Ja tietenkin jaloissa pyörii yksi tai kaksi kakaraa siinä samalla.



Mutta aiheuttaako se sitten stressiä? 

Kyllä ja ei. Joululahjoista en stressaa, sillä jos ne aiheuttavat stressiä niiden merkitys ilon tuottamisen välineinä (itselleni) häviää. Joulusiivoamisesta kyllä stressaan, sillä inhoan siivoamista. Eikä meillä edes ole ketään kotona jouluna, joten mielestäni siivoamisesta voisi hieman laistaa. Kotikotona, missä joulua vietämme, autan mielelläni siivoilussakin. Joulun alle tuntuu mahtuvan myös paljon ei-suoranaisesti-jouluun liittyvää joka pitää hoitaa pois alta, kuten veromätkyjen maksaminen ja häidemme Save the Date-korttien tekeminen, tilaaminen ja lähettäminen. Aiomme nimittäin laittaa ne joulukorttien mukana. Nämä aiheuttavat hieman stressiä kyllä.

En kuitenkaan koe, että kyseessä olisi sellainen inhottava yöunet vievä stressi. Pikemminkin kyseessä on asioita eteenvievä stressi. Se sellainen tämä nyt vaan täytyy saada tehtyä -stressi, ja sellainen on ihan hyvästä. Pääasiassa joulunaika on edelleen itselleni ihanaa, iloista ja rentouttavaa aikaa - kaikesta härdellistä huolimatta. Saan myös aivan eri tavalla iloa itse aatosta ja joulupäivästä, kun olen itse päässyt osallistumaan perinteisten laatikoiden tekoon äitini kanssa. Parin vuoden sisällä voin jo ottaa pojat mukaan piparien leipomiseenkin. Siitä varmasti syntyy ekstrasotkua, sen ällöttävän joulusiivoamisen päälle, mutta siinäpä syntyy! Ehkä joskus tulevina vuosina saan Tommilta joululahjaksi luvan palkata siivoojan, se se olisikin ihanan stressitöntä!

Mitenkäs teillä muilla? Stressaako?

7. marraskuuta 2016

Pyhäinpäivän vietossa mökillä

Jos jokin asia on tehty kahdesti, niin varmaan voi puhua jo perinteestä?

Jokunen vuosi sitten haastoin Kummia mukaan perheeni mökille Virroille ja sopivaksi ajankohdaksi valikoitui pyhäinpäivän tienoo. Siitä reissusta lähtien Halloweenia on yritetty viettää aina samassa paikassa, ja nyt jo pari kertaa on onnistuttukin. (Kyllä, Halloween ja Pyhäinpäivä ovat kaksi eri asiaa, mutta me juhlimme sujuvasti niitä sekaisin.) Tänä vuonna kalenterista oli ympyröity jo aikaa sitten viime viikonloppu ja ruokakasseihin pakattiin kaikkea luurankoihin, irtileikattuihin raajoihin ja silmiin viittaavia herkkuja. Ja ehkä vähän muutakin. Ja koska hyvässä porukassa on aina tilaa, pyysin vielä rakkaan ystäväni ja toisen kaasoni Ninnun mukaan mökkeilemään kanssamme.

Viikonloppu menikin oikein rattoisasti takkaa lämmitellen, ihanassa alkutalven pakkasessa ulkoillen, herkkuja napostellen ja saunassa löylytellen. Papu oli innoissaan, sillä hän pääsi taas nukkumaan samaan huoneeseen mummin kanssa ja Sintillekin oli useampi syli, jossa saattoi keskittyä nakertelemaan omia sormiaan kutisevien ikenien vaivatessa. Vaikka itse en saanut sen paremmin nukuttua kuin normaalistikaan, Sintti kun heräsi toisena yönä karjumaan valehtelematta kahdeksan kertaa kuuden tunnin sisällä, oli viikonloppuna silti ihanan rentouttavaa. Isäni oli partiolaisten kanssa metsässä ja Tommi oli jäänyt kehoituksestani työmatkansa päätteeksi Puolaan viikonloppua viettämään, joten me saimme nauttia ihanien naisten kesken höpöttelystä pikkupoikien mentyä illalla unille. Paljonpa sitä saakin maailmaa parannettua hyvän viinin äärellä!





Kevyeksi peitteeksi satanut lumi valaisi ympäristön ihanasti ja pieni pakkanen teki ilmasta raikkaan. Olikin oikein hauskaa reippailla Papun kanssa läheisille pelloille ihastelemaan traktorin munia sekä kierrellä naapurin metsään kylvämiä aarteita, kuten ikivanhaa traktoria, venettä ja vesiskootteria etsien. Papu oli niistä tälläkin kertaa haltioissaan. Sintti kulki mukavasti Manducassa ja Ninnun ihana samojedi vahti meitä mielellään kylmässä maassa mökin edustalla köllötellen. Oli rauhallista, rentoa ja mukavaa. Ihanaa!






Viikonlopun ruokapuoli hoitui tasaisesti niin, että kaikilla oli oma ruokavuoronsa. Minä hoidin perjantaina paniikkipurilaisia, eli aina yhtä varmoja ja herkullisia, mutta nykyään kauheassa kiireessä valmistettuja hampurilaisia. Maailman helpoin pihvitaikina syntyy, kun naudan jauhelihaan lisää pari kananmunaa, savujuustokermaa sekä suolaa ja pippuria. Koska Ninnu on kasvissyöjä nappasin kaupparetkellä mukaani härkkistä, eli härkäpapurouhetta ja tein vastaavalla menetelmällä pihvitaikinan siitä. Olin aika skeptinen, mutta härkkispihvi olikin aivan hyvän makuinen ja pysyi kasassa aivan jauhelihan tapaan. Jatkossa voisi kotonakin koittaa kasvishamppareita! Lauantaina Kummi teki pikkupojille, eli Papulle ja omalle 8-vuotiaalle koululaiselleen jauhelihakastikkeen ja Ninnu valmisti aikuisille ihanan itämaisen nuudelisalaatin. Illalla Kummi kääräisiä toistakymmentä sushirullaa, jotka katosivatkin sitten parempiin suihin välittömästi saunan jälkeen. Ai että olikin hyvää! Äitilleni, jonka itsetunnon keittiössä olemme vuosien saatossa latistaneet muistelemalla lapsuuden kesien makarooni- ja nötköttiaterioita, jäi sunnuntain lounaan tekeminen. Hyvältä maistui kasvisgratiini ja kana, aivan kuten ne lapsuuden kesien ruuatkin, muun muassa se makarooni ja nötkötti!



Äiti oli saanut ystävältään ison kurpitsan, josta kaiversin lyhdyn perjantaina. Se sai ottaa muut mökkiläiset vastaan illan pimetessä ja valaisi puuliiterin kulmalla vielä lauantainakin. Tigerista mukaan ostetut paperikoristeet pääsivät oikeuksiinsa mökin keittiössä ja olohuoneessa ja kakkukin sai ehkä hieman tahattomasti hurjan halloweenmörköilmeen kun Hopea Toffeesta valmistettu kuorrutus olikin ehkä vähän liian kuumaa kaataessani sitä sitruunaisen valkosuklaakakun päälle. Ei aina voi onnistua.





Kyllä sitä vain mietti taas itsekseen, miten hienojen ihmisten kanssa sitä saakaan olla tekemisissä. Miten arvokasta on, että suhde omiin perheenjäseniin on pysynyt läheisenä ja kuinka mielellään sitä viettää aikaa omien vanhempiensa ja veljensä kanssa. Minulla, jolla ei juurikaan ole säilynyt lapsuusajalta läheisiä kavereita, on myös aivan mahtavia aikuisiällä saatuja ystäviä joiden kanssa homma tuntuu menevän vuosi vuodelta paremmaksi. Tällaiset viikonloput vahvistavat tunnetta siitä, että he ovat osa perhettäni, sitä ydintä, joiden kanssa on hyvä olla.




Toivottavasti muillakin oli erinomainen Pyhäinpäivän viikonloppu! Joko muuallakin pääsi ulkoilemaan ensilumessa?