28. tammikuuta 2018

Love me do January Fair: hurmaava viikonloppu

Viime viikonloppu vierähti iloisesti Helsingissä Kaapelitehtaalla, jossa lauantaina ja sunnuntaina nautittiin ihanasta häätapahtumasta: Love me do:sta. Jo toisen kerran sain osallistua tapahtuman mahdollistavan Love me do Crewn jäsenenä, asia minkä vuoksi järjestelin kalenteriani hieman uusiksikin. <3 Viime syksynä tapahtuma oli yksipäiväinen, mutta nyt lähdin tapahtumaan apukäsiksi ja -jaloiksi jo perjantaina töiden jälkeen ja palasin väsyneenä mutta ah niin onnellisena viikonlopusta maanantaina aamujunalla takaisin Tampereelle.

Tapahtumaan sai luonnollisestikin erilaisen otteen nyt kun pääsi näkemään sekä sen rakentamisen ja purkamisen, että siihen väliin mahtuneen kaksipäiväisen messuhypen kokonaisuudessaan. Kuten jo viime messujen yhteydessä totesin, tapahtumaa järjestävä Love me do Crew on jotain aivan uskomatonta ja oli huikeaa työskennellä pitkät päivät ja hengailla lyhyet illat näiden tyyppien kanssa!




Onneksi en ollut kuitenkaan niin korvaamaton, etten olisi ennättänyt viettää aikaa myös salissa tutustuen jälleen kerran kiinnostaviin ja kauniisiin osastoihin. Moikkailin tuttuja hääpukusuunnittelijoita ja muita hääalan yrittäjiä, mutta koska omat juhlat ovat jo ohi pystyin keskittymään tällä kertaa yksityiskohtiin, jotka viime tapahtumissa ovat ehkä jääneet vähän vähemmälle. Ennätin vähän shoppaillakin, nimittäin viime tapahtumasta jäi kaivelemaan Design Sinivuokon nahkaiset korut jotka tällä kertaa lähtivät mukaan.

Erityisesti ilahduin erilaisista miehille suunnatuista asusteista ja jujuista, joilla niin juhlaan kuin arkipukeutumiseenkin saa jotain erikoista. Viime Love me do:ssa tutuksi tullut Hermanni Vuorisalo edusti puisilla Söör ja Daam -asusteilla tässäkin tapahtumassa. Uusi malli Akseli oli aivan yhtä viehättävä kuin edellisetkin mallit. Vuorisalon tuotteissa edelleen ihastuttaa se, miten samasta puusta on veistetty sekä miehen solmio, että naisen korvakorut. Kaunis ajatus kenelle tahansa pariskunnalle.




Puiset tuotteet olivat hyvin edustettuna Love me do:ssa. Woobs & Fellows tarjosi myös upeita puisia solmioita jotka valmistetaan huonekaluteollisuuden ylijäämäpuusta. Solmioiden lisäksi osastolla oli useita kalvosinnappeja, omaa silmääni hivellyt sulkakaulakoru sekä puisia korvakoruja. Kovista yrityksistä huolimatta en ennättänyt käydä tekemässä tilausta puisista timanttikorviksista joiden mallin bongasin kalsosinnappien joukosta, täytynee vierailla Woobsin verkkokaupassa. Myös puusankaiset aurinkolasit olivat hienoja.





Vanhan nyrkkeilijän sydäntä lämmitti erityisen paljon Naskalin osastolla, sillä Iittalassa toimiva yritys valmistaa nahkarusetteja kuluneista ja kaatopaikkatuomion saaneista nyrkkeilysäkeistä ja -hanskoista. Nyrkkeily on yksi lempiharrastuksistani ja rakkaus lajiin sai sydämeni sykähtämään katsellessani solmioita, jotka antoivat entisille kehäraakeille uuden elämän. Ja vielä näin juhlavassa muodossa! Erityisesti ilahdutti löytää toisen poikani nimikkorusetti muiden mallien joukosta. Ehkä pojille voisi siirtää pienen osan äidin rakkaudesta nyrkkeilyyn, tällä lailla turvallisesti ja kauniisti, hankkimalla molemmille nyrkkeilyvälineistä valmistetut solmiot. Jos Naskali kaipaa mahdolliselle uudelle mallille nimeä, niin täällä olisi vielä toisen pojan nimi käytettävissä!




Kuten muinakin vuosina Kaapelitehtaan yläkerrassa oli esillä upeita kattauksia perinteisen kattauskilpailun tiimoilta. Pöydät olivat tänä vuonna mielestäni toisistaan poikkeavia, mutta eivät ehkä aivan yhtä näyttäviä kuin aikaisemmissa tapahtumissa. Omaa silmääni miellytti erityisesti Kukkapalvelu Freesin kullansävyinen kattaus (pöytä nro 2), Little Wedding Factoryn kokoama melko hillitty pöytä (pöytä nro 9), sekä runsailla kukilla koristeltu pöytä jonka oli loihtinut Ihana Kukkanen (pöytä nro 4). 






Siinä missä lauantain kilistelin maihareissani (kengistäni kuuluu kävellessä selkeä kilinä, aivan kuin kulkuset helkkäisivät) töiden merkeissä ympäri Kaapelitehdasta, sunnuntaina olin enemmän bloggaajan roolissa mestoilla. Viime syksyn tapahtuman tavoin otin muut bloggarit vastaan crewssa hääräävän Fanny kanssa, opastin joukon blogiloungeen sekä nautin heidän kanssaan sunnuntain ohjelmasta. Blogiloungeen oli katettu sekä visuaalisesti, että maun puolesta herkullinen brunssi josta ei voinut olla pitämättä. Brunssin tarjoiluista vastasi Festa Zannoni ja he olivat todellakin onnistuneet loihtimaan erinomaisen seisovan pöydän meille bloggaajille. Brunssikattaus herätti mielenkiintoa myös pöydän ympärillä istuvien morsianten joukossa eikä suoraan sanottuna tämän kaltainen hääateria tunnu lainkaan pöllömmältä idealta. Täyteenkin siitä tuli vallan mainiosti! Loungen juomapolitiikasta vastasi tuttuun tapaan Henkell & Co. ja jälleen kerran kuplivalla kilisteltiin tulevien rouvien kanssa. Tällä kertaa joukossa oli itseni lisäksi myös toinen jo häänsä juhlinut bloggaaja kun 071017 -blogin Piia oli saapunut paikalle.









Muotinäytösten välillä oli mm. häähuutokauppa josta vahingossa huusin itselleni italiaisen nahkalaukun ja palkittiinhan tapahtumassa myös vuoden hääblogit. Kaupallinen hääblogi meni (ei ollenkaan yllättäen) Makea Hääblogille ja täysin menneistä poikkeavasti Vuoden 2017 hääblogi sekä Uusi hääblogi titteli osui tällä kertaa yhdelle ja samalle blogille: Mutsis on - Wedding Edition. Maininnat eivät osuneet tälläkään kertaa omalle kohdalle, mutta en ollut pettynyt. Lämpimät kiitokset kaikille, jotka blogiani olivat ehdottaneet ja mahdollisesti äänestäneetkin!

Yksi viikonlopun iloisimmista yllätyksistä oli Vuoden Hääyrityksen julkistaminen. Olin jo riemuinnut hääkakkumme valmistaneen Purppurahelmen kategoriavoitosta, mutta olin tavattoman iloinen kun Purppurahelmi julistettiin koko kisan voittajaksi lauantaina. Hanna tekee uskomatonta työtä juhlakakkujen ja -herkkujen suhteen, on äärimmäisen ystävällinen ja joustava palveluntarjoaja ja toimittaa pelkkää priimaa. Me olimme erittäin tyytyväisiä omaan kakkuumme jonka Hanna osasi toteuttaa osittain sekopäisistä selityksistäni huolimatta juuri kuten pitikin, joten voitto todellakin meni omasta mielestäni oikeaan osoitteeseen. Hyvä Purppurahelmi!



Tuntuu, että viikonlopusta riittäisi asiaa vaikka ja kuinka, mutta pitääkseni postausten mitan jotenkin lukijaystävällisenä palaan asiaan uudessa postauksessa ainakin muotinäytösten suhteen, vanhaa kaavaa noudattaen. Mutta hei, kertokaa te tällä välin mitä mieltä olitte Love me do January Fairista? Missä onnistuttiin, missä pitäisi petrata? Mikä fiilis jäi? Löytyikö jotain oleellista omiin juhliin?

12. tammikuuta 2018

Hääpäivä: Vihkiminen

Olimme suunnitelleet vihkimisen alkavaksi klo 14.00 ja toivoneet kutsussa, että juhlaväki saapuisi paikalle puoli tuntia aikaisemmin. Alkuperäisen suunnitelman mukaan halusimme vihkimisen noin 200 metrin päähän järven rantaan, mutta epävakainen sää pakotti meidät siirtämään suunnitelmat pihapiiriin. Pirtin edustalla, majoitusrakennusten sylissä on nätti nurmikenttä jossa kasvaa iso puu, joten arvelimme pitävämme vihkimisen sen juurella.

Bestmanin ottama kuva Einon pirtin etupihasta.

Juhlatilassa toki oli mahdollista järjestää vihkiminen, mutta vaikka se oli pidetty hätävarana huonon sään estäessä ulkovihkimisen, ei sitä kuitenkaan oltu oikeasti ajateltu loppuun. Emme yksinkertaisesti ajatelleet joutuvamme sisätiloihin kun kaikki muut kesälauantait aurinko oli hemmotellut hääpareja, olipa sää ollut mitä tahansa viikonloppujen molemmin puolin. Mutta kun kello tuli kaksi kävi selväksi, ettei vieraita voisi laittaa ulos nurmikolle ja toivoa, ettei joukon niskaan kaataisi  koko vihkitoimituksen ajan vettä.

Vieraat siis siirtyivät sisätiloihin ja ottivat plaseeratut paikkansa. Ja minua kiukutti.

Täysin tietenkin irrationaalisesta syystä, sillä luonnollisestikin oli tärkeää saada koko hääseurue sateensuojaan. Harmittelin Einon pirtin salissa miten vieraiden ensisilmäys juhlatilaan olisi kiireessä juuri ennen vihkimistä, enkä edes itse pääsisi katsomaan kaikkien reaktioita kun he imisivät aisteillaan tarkasti suunnittelemani ja yhdessä toteuttamamme kokonaisuuden. Niinkuin nyt se olisi se kaikista tärkein asia. Tajusin vasta myöhemmin, että itsekseni kiukuttelu johtui yksinomaan siitä, että minua kaikesta huolimatta hieman jännitti koko touhu.

Kun kello tuli kymmenen yli kaksi ajattelin happamasti, että vihkiminen oli varmaankin aloitettu ilman minua. Mutta tulihan se issee minut lopulta hakemaan ja saattoi pihan poikki Einon pirtin juhlatilan ovelle. Ja siitä koko matkan Tommin ja notaarin luo. Siinä vaiheessa ei kiukuttanut eikä jännittänyt enää yhtään.


Siis minua. Operaatioon osallistuneita miehiä taisi jännittää kumpaistakin. Minä olin puhtaasti onnellinen. Tuntui järjenvastaiselta jännittää, sillä tein matkaa isäni kanssa sen miehen luo, jonka olin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta päättänyt ottaa lasteni isäksi ja nyt aviomiehekseni. Marssiani sulhaseni luo siivitti Papun kirkkaalla kuulunut, hämmästynyt huudahdus: "Äiti, sun mekko on ihan maassa asti!" Muuta ei sitten kuulunutkaan, sillä emme olleet tajunneet valita varmuuden vuoksi mitään musiikkia sisääntuloa varten.

Notaari oli saapunut Pirkanmaan käräjäoikeudesta ja bestman Janttu oli ottanut hänet juhlapaikalla vastaan. Olimme saaneet häneltä etukäteen esimerkkejä vihkipuheista, joista laadimme meille sopivan version hääpäiväämme varten. Se sitoi hyvin yhteen ajatuksemme siitä, ettei tässä olla pelkästään hyvästä onnesta, vaan avioliittomme perustuu yhteisesti päätettyyn tahtotilaan, haluun yrittää rakastaa toista silloinkin kun se ei tunnu helpolta - tai edes mahdolliselta.



"Te olette päättäneet rakastaa toisianne. Se on paljon enemmän kuin se, että te rakastatte toisianne. Rakkaus on ihana tunne, se kantaa läpi koko elämän.
Tunteet ovat kuitenkin ailahtelevaisia. Se, että te tahdotte solmia avioliiton osoittaa, että tuntemanne rakkauden lisäksi te myös tahdotte rakastaa silloinkin, kun se on vaikeaa."

Puheen jälkeen seurasi siviilivihkimiselle ominainen kaava, jossa tiedusteltiin halusivatko osapuolet ottaa toisensa aviopuolisoikseen ja rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Kun myöntävä vastaus oli tullut Tommi otti bestman Antin ojentaman vihkisormuksen ja sujautti sen ei-niin-sutjakasti sormeeni.



”Teidät on nyt vihitty avioliittoon. Puolisoina olette keskenänne yhdenvertaiset. Osoittakaa avioliitossa toinen toisillenne rakkautta ja keskinäistä luottamusta sekä toimikaa yhdessä perheen hyväksi.”

Lopuksi oli tietenkin suudelman vuoro ja täytyy sanoa, että innostuimme hieman pidempään pusuun. Se purki mukavasti ainakin sulhasen tuntemaa jännitystä, sai raikuvat aplodit ja sopi meille. Se myös levitti punaisen huulipunani melko taitavasti Tommin nenästä leukaan asti, mutta ei sekään mitään haitannut. Nauratti vain. Olimme lopultakin saapuneet parisuhteessamme pisteeseen, jossa Tommista tuli aviomieheni ja minusta vaimo.





Olimme selvinneet! Hyvä me!

Kaikki kuvat ellei toisin mainita: Vierula Photography.

Kaikki hääpäivään liittyvät postaukset löytyy täältä.

Psst! Oletko jo käynyt äänestämässä parasta hääblogia vuodelle 2018? Jos et, niin sen voi tehdä täällä! Äänestysaikaa on 14.1.2018 asti ja voittaja julkaistaan parin viikon päästä Love me do:n January Fairissa Kaapelitehtaalla. 

8. tammikuuta 2018

Naissotilaat, nyt ja silloin

Ylen uusi realityohjelma Naissotilaat kertoo naisten vapaaehtoista asepalvelusta suorittavien naisten vuodesta armeijan "harmaissa". Viime vuonna pääasiassa Niinisalon Tykistöprikaatissa kuvattu ohjelma herätti minussa vahvan hylkimisreaktion ja leimasin sen formaattiin sen paremmin tutustumatta viihteelliseksi höpöhöpöksi jota en aikoisi katsoa. Kävi kuitenkin niin, että ohjelman ilmestyttyä Yle Areenaan Facebookissa seuraamissani ryhmissä alkoi kuhina: muut ressunaiset kehuivat ohjelmaa sen todenmukaisuudesta ja monissa heräsi vahva nostalgia omiin inttiaikoihin. Kun omat palvelustoverini hehkuttivat ohjelman throw back -fiilistä omasta kotivaruskunnastamme sekä mainitsivat, että ohjelmassa vilahtelee tuttujakin, oli pakko nollata ennakkoasenne ja katsoa Naissotilaat itsekin.

Ja olihan se nostalgista. Tänään on nimittäin tasan kymmenen vuotta siitä, kun itse astelin reppu selässä ja jos nyt ei ihan pelko, niin aikamoinen jännitys persiessä samojen porttien läpi ja sopersin innosta värisevällä äänellä päivystäjän pöydän edessä samat sanat kuin muutkin juuri palvelukseen astuneet alokkaat: "Herra alikersanssi, alokas omanimi ilmoittautuu palvelukseen".




Omalla kohdallani armeijaan meneminen oli itsestäänselvyys. Kukaan ei oikein tiedä mistä se polte tuli. Vanhempani muistelevat, että ilmoitin jo päiväkoti-iässä meneväni isona armeijaan. Itse en koskaan joutunut miettimään olisiko se mahdollista, sillä naiset ovat voineet suorittaa asepalvelusksen vuodesta 1995 lähtien. Ensimmäiset naiset aloittivat mm. Niinisalossa talvella 1996. Olen ollut silloin ala-asteella. Lukiossa asia alkoi konkretisoitumaan kun palvelukseen piti itse hakeutua sen sijaan, että miesten tavoin kirje kutsuntoihin olisi tullut kotiin. Olin sen verran innoissani, että lähetin paperit vahingossa vuotta etuajassa jonka johdosta aluetoimistosta soitettiin ja kysyttiin tarkentavia kysymyksiä palveluksen aloittamiseen liittyen. Piti malttaa lukea ensin itsensä ylioppilaaksi asti ja lähettää hakemus sitten uudestaan.

Tammikuun 8. päivä 2008 oma saapumiserä I/08 sitten alkoi. Meitä aloitti Niinisalossa muistaakseni 13 naista joista jo peruskoulutuskaudella osa siirtyi muihin yksiköihin. Vuoden mittaan jokainen löysi oman polkunsa aselajin ja koulutuksen suhteen. Minun polkuni vei p-kaudelta tulenjohtoaliupseerikurssille ja sen ensimmäiseltä jaksolta reserviupseerikurssille. "Er-uu-koo" olikin aina tavoitteenani ja sinne pääseminen tuntui käsittämättömän hienolta. Kotiuduin vuotta myöhemmin tulenjohtajana ja reservin vänrikkinä.



Asepalvelus oli kaikkea sitä mitä olin kuvitellut ja toivonut, mutta samalla se ei kuitenkaan ollut.  Ei sitä yksinkertaisesti voi kuvitella kaiken kaikkiaan, se täytyy itse kokea. Vuoden palveluksessa ehti oppia itsestään aika paljon, haastaa itseään ja löytää omat rajansa. Kirjoitin koko vuoden päiväkirjaa ja blogia joista fiiliksiä on voinut lukea vielä kotiutumisen jälkeenkin. (Blogin olen jo joitakin vuosia sitten jo poistanut.) Vuosi oli rankka, mutta palkitseva. Vaikka välillä usko itseensä ja osaamiseensa oli lopussa, terveys pragasi ja palvelustovereiden kanssa ei homma toiminut, en olisi koskaan jättänyt tätä kokemusta väliin.

Naissotilaat -ohjelma herätti monenlaisia tunteita. Huomasin vajoavani välittömästi siihen "silloin kun minä olin armeijassa" -moodiin, joka on aivan älyttömän ärsyttävää, mutta tavallaan ymmärrettävää. Se on sitä, että vertaa nykypalvelusta omaan palvelusaikaan. Sitä samaa pöljäilyä, mitä veljet, isät, sedät ja isoisät ovat tehneet aikoinaan. Sitä minkä perusteella sitten palvelukseen astuvat alokkaat muodostavat kauhunsekaiset odotukset varusmiesvuodelta. Heti sen Talvisodan jälkeen armeijassa oli aina pirusti pakkasta, kesälläkin, ja kaikki marssit olivat ainakin viisikymmentä kilometriä pitkiä. Ruokaa sai kerran viikossa ja teltta syttyi kipinävuorossa olevan tomppelin toimesta tuleen. Lomille ei päästy koskaan ja skapparit huusivat aina pää punaisena. Just joo.

Kehitys kehittyy. Myös armeijassa. Varusteet paranevat, sisäkuriin tulee muutoksia, johtamiskäytännöt kehittyvät. Se on hyvä se. Kymmenen vuotta sitten käytettiin vielä vanhempaa palveluspukumallia, särmättin punkkaa ja pinkkaa ja vedettiin ns. tyhjään päähän kun tervehdittiin ylempiä viemällä käsi lippaan sisätiloissakin, joissa ei luonnollisestikaan saanut käyttää päähinettä. Taisteluvälineet, viestivälineet... niistä suuri osa on jo vanhentunut kymmenessä vuodessa. Osa taas on käytössä edelleen.



Samalla nyt kymmenen vuotta myöhemmin Naissotilaat -ohjelmaa katsoessa on kaikki kuitenkin niin kovin tuttua. Perusasiathan eivät ole muuttuneet, eivät varmaan ikinä. Puhuttelu-esittely-asia saa hymyn suupieliin, ampumaradalla tapahtunut varomattomuus laittaa kulmat kurttuun ja cooperia katsoessa verenmaku nousee kurkkuun pakostakin - juoksenhan sen itse maanpuolustusharrastuksen vuoksi edelleen vuosittain. Rouva kapteenin luentojen katsominen saa selkärangan suoristumaan, sillä vaikka hän kymmenen vuotta sitten oli rouva yliluutnantti ja omasi eri sukunimen, kunnioitus ja palvelusajalla vallinnut rehellinen pelkokin saa edelleen skarppaamaan. Käskyt ja komennot sekä niihin reagoiminen tulee selkäytimestä.



Inttivuosi ei enää ikinä tule takaisin, ei vaikka kuinka kävisi kertaamassa tai harrastaisi maanpuolustusta. On aika hienoa, että saa tavallaan elää mukana tuon jännittävän vuoden uudestaan ohjelman naisten mukana. Nyt kun he ovat jo siirtyneet reserviin heillä on tavallaan yksi aika iso asia yhteistä minun kanssani. He ovat siirtyneet osaksi melko pientä porukkaa jotka kutsuvat itseään reserviläisnaisiksi.

Ohjelma oli lopulta todella positiivinen yllätys. Onneksi muilla ressunaisilla ei ollut samanlaista ennakkoasennetta sitä kohtaan niin minäkin sain sen katsottua! Toivottavasti se toimii kynnyksen madaltajana kaikille niille naisille, jotka pohtivat pärjäisivätkö armeijassa. Ihan vaan tiedoksi: pärjäätte te!

5. tammikuuta 2018

Hei vaan 2017, olit hieno!

Hei, me olemme olleet tänään jo viisi kuukautta naimisissa! Ei ole vuoden viimeisinä hetkinä ollut hirveästi vapaa-ajan ongelmia, mutta kun kerran huomaan ajattelevani juuri menneeksi vaihtunutta vuotta tuon tuosta niin pitihän siitä jokunen sana sanoa. Seuraavaksi siis muutamia vuoden 2017 huipputeemoja.


Vuosisadan festarikesä
Sinänsä hassua, sillä festareita kesään mahtui vain yhdet. Mutta ne olivatkin ne huikeimmat: itse järjestämämme hääfestarit. Todellinen rakkauden juhla. Juhlien läpikulku on vielä kesken, mutta mitä useammin hääkuviamme katselen sitä pöyristyttävämmältä tuntuu, että saimme niin mahtavat kekkerit järjestettyä niin monella tavalla. Tulossa on paljon, paljon lisää tarinaa häistämme joten matka hääblogina ei todellakaan ole vielä kesken.

Kuva: Vierula Photography


Elämä on juhla
Häiden lisäksi vuoteen on mahtunut muita juhlia. Minä täytin kolmekymmentä, Tommi yhden kymmenen lisää. Paappani pääsi kunnioitettavaan 90 vuoden ikään, mutta sen perusteella kuinka teräspaappa häissämme jorasi ei kyllä voisi kuvitella, että ikää on melkein sata.

Sintille pidettiin keväällä ensimmäiset syntymäpäivät ja Papun kolmevuotisjuhlat meinasivat jäädä elokuun toisten juhlien jalkoihin. Mutta molempia poikia juhlittiin läheisten ihmisten kera.




Yksi vuoden suurimmista juhlista oli Suomen 100-vuotisjuhlat, jotka vaikka eivätkään vaatineet suuria juhlavalmisteluja perheessämme muuten, olivat todella, todella tärkeät ainakin minulle. Ensimmäisen kerran ikinä osallistuin maanpuolustusjärjestöjen paraatiin kantaen veteraanien lippua ja osallistuin itsenäisyyspäivän juhlallisuuksiin Kalevankankaan hautausmaalla. Tunnelma oli hieno.


3 x tuntematon
Tästä piti kirjoittaa oma juttunsa, mutta en ole yksinkertaisesti ennättänyt. Siksi mainitsen sen tässä. Vuonna 2017 koin kolme hienoa hetkeä joita kaikkia yhdistää yksi kansalliseepoksistamme: Tuntematon sotilas. Kirja on omiin suosikkeihini kuuluva klassikko ja Edvin Laineen elokuvaversio Väinö Linnan teoksesta on suorastaan pyhä, mutta tänä vuonna tunteisiin uivat kolme tulkintaa tuntemattomasta.

Ensimmäiseksi tuli Haloo Helsingin Tuntematon. Ystäväni Ninnu vinkkasin sen heti biisin julkaisun jälkeen ja ensimmäisellä kuuntelulla en oikein tiennyt mitä olisin siitä ajatellut. Vaikka Haloo Helsinki on yksi suosikeistani ensimmäinen kuuntelukerta jäi hieman vaisuksi. Sen jälkeen olen joka kerralla nauttinut biisistä yhä enemmän, niin paljon, että istun autossa kuuntelemassa biisin loppuun jos se soi radiossa kotipihaan ajaessani. Biisi on jotain älytöntä.



Toisena tuli Aku Louhiniemen filmatisoima Tuntematon sotilas. Kävin katsomassa sen reserviupseerikavereiden kanssa ja vaikka yritin pitää avoimen mielen olin hieman skeptinen siitä, miten uusi Tuntematon pärjäisi Edvin Laineen versiolle. Kävi niin, että vaikka Laineen versio säilyykin klassikkona, tämä uusi oli aivan uskomaton. Se oli hyvin näytelty, se oli alkuperäiselle teokselle uskollisempi, ja se oli kaiken kaikkiaan uskottava. Se ei ollut pelkästään suomalaisten paraatimarssi Uralille ja rökäletappio muutamalla vitsillä murjaistuna. Se todellakin kosketti syvältä.

Kolmanneksi mainitsen Tampereen Komediateatterin esityksen Päämäärä tuntematon. Ninnu vei minut sitä katsomaan syksyllä ja vaikka en tiennyt koko esityksestä oikeastaan mitään, olin monttu auki melkein koko esityksen ajan. Tuukka Huttunen näytteli Väinö Linnaa sekä tusinaa eri hahmoa älyttömän hyvin ja esitys piti otteessaan. Oli myös mukava päästä kurkistamaan itse teosta eri vinkkelistä kuin normaalisti, itselle kun tarina on tuttu lähinnä vain kirjana tai elokuvana. Bravo Komediateatteri!


Ystävät ovat perhe, jonka itse valitset
Syntymäpäiväillallinen, polttarit (sekä Tallinnan reissu, että ne omat), häät, useat teehetket ja leffaillat, hetket mökkisaunassa ja myöhäiset lasilliset viiniä. Sohvalla löhöilyt kalsareissa ja hiusten kihartaminen ennen ravintolailtaa. Kesäinen suppailu ja piknik.

Ystävyys kaasoihini selvisi häävuodesta ja kaikesta sen jälkeisestä turbulenssista, pienestä ja suuresta. Hienot Naiset jatkavat virkistyspäivien viettoa Evon metsissä, nykyään vain mukana kulkee pieniä eräjormia ja -pirkkojakin. Olen monesti tuntenut onnellisuutta ajatellessani, että olen saanut näin hienoja ihmisiä elämääni ja uusi vuosi on hyvä aloittaa tuntien omaavansa ihmisiä, joiden kanssa homma jatkaa kulkuaan pienistä nikotuksista huolimatta.

Olemme vierailleet lapsiperheiden ja koiraperheiden luona yhdessä ja erikseen, olemme vaihdelleet menovuoroa Tommin kanssa ja nauttineet kavereidemme kanssa vietetystä laatuajasta keikoilla, ravintoloissa ja milloin missäkin. On ollut mahtavaa huomata, miten ystävyys on syventynyt ja muuttanut muotoaan. Ihmisistä joihin itse olen tutustunut vasta Tommin myötä on tullut tärkeitä ja läheisiä, tyyppejä, joita ilman elämä olisi monin verroin mälsempää.






Tervetullut oravanpyörä
Kesällä riitti vauhtia, sillä hääjärjestelyjen lisäksi heittäydyin pääedellä työmaailmaan. Olin juuri ennättänyt märistä Tommille, etten varmaan ikinä tulisi saamaan töitä. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin sain puhelun, jossa minulle tarjottiin pestiä oman alan hommista. Ihan puskista. 

Työssäkäynti on sopinut minulle. Pidän työn tuomasta rytmistä ja olen rehellisyyden nimissä nauttinut siitä, että kotiäitivuoteni ovat ohi. Sintti aloitti häiden jälkeen samassa perhepäivähoidossa missä Papukin on ollut jo pari vuotta ja pojilla on sujunut hoidossa hienosti. Eikä vähiten siksi, että poikien hoitotäti on fantastinen.

Arjesta on tullut paljon kiireisempää, mutta myös uudella tavalla palkitsevaa. Työt ovat haastaneet aivoja ja työpaikalta on löytynyt uusia ystäviäkin. Päivät sulautuvat viikkoihin ja viikot kuukausiin. Aika kuluu älytöntä vauhtia! Illoista ja viikonlopuista täytyy yrittää ottaa kaikki irti niin perheen, parisuhteen kuin omankin ajan suhteen. Bloggaamiselle on jäänyt merkittävästi vähemmän aikaa ja se on hieman harmittanut. Myös tuottanut huonoa omaatuntoa. Myös liikunta on jäänyt syksyn mittaan paitsioon, joten jotain ryhtiliikettä täytyisi todellakin saada aikaan. Mutta muuten tässä hullunmyllyssä on mennyt melko mukavasti!

Paidat saatu: Pikku Viiru

Lisäksi mieleen on jäänyt kevään Levin reissu ja European Bridal Week, sekä tietenkin syysloman Kreetan matka joka oli erinomainen irtiotto syksyn kiireistä. Oli mukava viettää perheen kanssa rauhallista laatuaikaa. Kävimme Kummin ja äitini kanssa pyörähtämässä joulukuussa Tallinnassa tyttöjen reissussa, siitä en olekaan muistanut kertoa mitään koska ks. yllä. Huoh. Mutta sekin oli kerrassaan mainio! Vuoteen sisältyi ihania messuja, kivoja yhteistyökuvioita ja hyviä, rauhallisia hetkiä ihan vain perheen kesken.

Oli hyvä vuosi tuo 2017. Mutta innolla otan tämän tuoreen, juuri alkaneen vuodenkin vastaan. Toivottavasti siitä tulee ihan super!