18. huhtikuuta 2018

Hääpäivä: Puheet

Olen koko hääsuunnitteluvaiheen uhonnut, että meidän juhliin ei mitään perinteisiä hääleikkejä tai niihin rinnastettavaa ohjelmaa tule. Siispä teroitimme apujoukoille sekä läheisille, ettei häihin ole mitään asiaa suunnitella sitä kuuluisaa kenkäleikkiä (tai sen puoleen mitään muutakaan leikkiä), ei kiusata sulhasta/anoppia/bestmania millään tehtävällä eikä suorittaa muutenkaan sen ihmeellisempiä sirkustemppuja. Uhkaukset satoivat hieman myös omaan laariin, sillä olin ehkä sittenkin salaa toivonut jonkin sortin morsiamen ryöstöä joka tietenkin jäi puuttumaan, mutta enpä kyllä tiedä miten olisin ikinä saanut itseäni lunastettua takaisin jos kerran sulhasen kiusaaminen oli ankarasti kielletty. Enkä kyllä ollut täysin vakuuttunut siitäkään, että sulhanen olisi ihmeellisempiä temppuja suorittanutkaan ja olisin lopulta jäänyt ikuisiksi ajoiksi bestmanin auton peräkontin luo jumiin.

Noh, jos kuitenkin jotain toivoimme, oli se vieraiden vapaaehtoisuuteen perustuvat puheet ja musiikkiesitykset. Isäni pitämästä puheesta kerroinkin jo tässä postauksessa, mutta oli mukava nähdä muidenkin ottavan lavan haltuun illan aikana. Setäni ja serkkuni esittivät meille kitaralla muutaman kappaleen ja molempien ollessa erinomaisia muusikoita jo vuosikymmenten ajalta esitykset olivat erittäin miellyttäviä. Setäni, joka on myös kummini, piti lisäksi pienen puheen esitysten ohella.


Vaihto-oppilasvuoteni ensimmäinen "isäni" sanoi muutaman sanan ajastani heidän luonaan sekä kehui morsianta vuolaasti. Puheesta teki erityisen hauskan bestman Antin tulkkaus, jossa allekirjoittaneen mielestä oiottiin hieman liiaksikin asti morsiamen saavutuksia. Luonnollisestikin kaikki olivat kovin viihdytettyjä kun kahden mantereen vitsiniekat yhdistivät taitonsa samaan puheeseen.



Myös pitkäaikaisimpiin perhetuttuihimme kuuluva veljeni kummisetä muisti meitä muutamalla sanalla ja nuorin serkkuni, minua kaksi vuotta vanhempi lapsuuteni ystävä kertoi yhteisistä retkistämme mökkimaisemissa ja herätti nostalgisia fiiliksiä ainakin minussa. Liikutus tosin kaikkosi serkkupojan kiittäessä sulhasta siitä, että tämä meni kanssani naimisiin: olin nimittäin reilu kaksikymmentä vuotta sitten sanonut haluavani isona naimisiin juurikin serkkuni kanssa. Mutta jälleen saimme porukalla nauraa makeasti. Toinen bestman Janttu viihdytti kaikkia muita paitsi ehkä morsianta kaivamalla taskustaan kirjeenvaihdon jonka oli suorittanut perheen miesten suosikin mutta oman inhokkini, muusikko Martti Servon kanssa. (Okei, olen vuosien väsytyksellä oppinut pitämään yhdestä Martti Servon biisistä...)


Janttu oli aivan aikuisten oikeesti siis ottanut yhteyttä artistiin ja kertonut miten hänen, sulhasen ja tämän poikien syvä rakkaus artistin tuotantoon yhdisti miehiä. Ja kuinka morsian ei tuntunut vuosienkaan väsytyksen tuloksena lämpeävän kyseiselle musiikille. Mutta Marttipa antoikin oivallisen neuvon - jatkaa väsytystä. Ja kuin sovitusta merkistä veljeni laittoi puheen päätteeksi Martti Servon soimaan. Oh joy.

Joten minä päätin keskeyttää biisin tavalla, joka tehoaa. Pitämällä oman puheeni. Olin kirjoittanut sen edellisellä viikolla ruutuvihkoon, hionut sitä parin päivän makustelun ajan ja lopulta puhtaaksikirjoittanut sen kunnolliselle kirjepaperille edellisenä iltana kaasoni kotona juuri ennen nukkumaan menemistä.


Luettuani parin vuoden ajan hääblogeista morsianten ajatuksia siitä, miten he menevät naimisiin parhaan ystävänsä, sielunkumppaninsa ja toisen puoliskonsa kanssa halusin omassa puheessani tuoreelle aviomiehelleni korostaa melkolailla eri asioita. Sillä niin karua kuin se onkin, minä en mennyt naimisiin parhaan ystäväni, sielunkumppanini enkä toisen puoliskoni kanssa. Minä menin naimisiin sen miehen kanssa johon olin silmittömästi aikoinaan rakastunut, jonka olin rakentanut yhteisen arjen ja josta olin päättänyt ottaa itselleni kumppanin, lähtökohtaisesti loppuelämäksi. Miehen jonka kanssa suuret tunteet on koettu sekä hyvässä, että pahassa. 

Meillä avioliiton solmiminen ei ollut se suurin sitoutuminen toisiimme, vaan yhteiset lapset jotka ovat liittäneet meidät yhteen tavalla jota edes mahdollinen ero ei voisi rikkoa. Heidän lisäkseen meitä yhdistää tahto "yrittää rakastaa toista silloinkin kun se tuntuu vaikealta - tai jopa mahdottomalta".  Koska niin sen vain kuuluu mennä, hitto vieköön. Latasin puheeseen melko paljon raakaa totuutta josta toivoin päällimmäiseksi ajatukseksi jäävän tunne kovapäisestä rakkaudesta toista kohtaan. Kaikesta yhteisen elämämme aikana koetusta turbulenssista huolimatta olin kiitollinen, että sain viettää hääpäiväni juuri Tommin kanssa. Hänet minä olin valinnut, ja hän minut.


Päivän viimeinen puhe meni tunteisiin, aika monellakin. Myös sulhasella. Meidän ohjelmaton ohjelmamme oli kaikin puolin viihdyttävä ja liikuttava kokonaisuus - vaikka itse sanonkin.


Kaikki kuvat: Vierula Photography.

Kaikki hääpäivään liittyvät postaukset löytyy täältä.

9. huhtikuuta 2018

Tuplauhma

Poikien kuulumiset ovat jääneet melko vähäiselle huomiolle blogin puolella viime kuukausina. Tosin niin ovat kuulumiset yleensäkin, kun on ne ruuhkavuodet ja mitä näitä nyt on.

Talvi on poikien osalta kuitenkin sujunut aivan mainiosti. Kumpikaan ei ole edes sairastellut kummemmin (ja kyllä, koputan puuta!) ja kohta ehkä uskallan huokaista helpotuksesta: selvisimme ilman jokavuotista korva- ja silmätulehdusta (ja taas saa koputtaa). Haalarit vetelevät molemmilla pojilla  käytännössä viimeisiään ja minä seurailen huolestuneena kumpi antaa ensin periksi: takapihan lumipeite vai haalareiden polvet. Välikausihaalarit odottelevat keväisempiä säitä vielä enkä todellakaan haluaisi satsata enää tässä vaiheessa kautta talvihaalareihin, joten Didrickson ja Lassie, nyt on aika näyttää todellinen kestävyytenne! Näemmä ei voi luottaa enää näillä leikkikilometreillä, että yhdet talvihaalarit kestäisivät koko kauden. Löytyykö keltään ensi vuotta ajatellen suosituksia ultimaattisesta leikit kestävästä haalarimerkistä?



No, mutta en minä haalareista tullut avautumaan, vaan pojista muuten. Nimittäin meille on muuttanut yhden uhmaikäisen lisäksi toinen. Nyt niitä on siis kaksi. Kaksin verroin "minä itse", kaksin verroin omaa tahtoa, kahdet raivarit, kaksi kovaäänistä huutajaa. Ensi kuussa kaksi vuotta täyttävä kuopuksemme Sintti on osoittanut tulisen luonteensa ja umpiluuta olevan päänsä jo heti kun putkahti maailmaan, joten hänen kohdallaan uhman syveneminen on vain tuntunut asteittain lisääntyvänä häiriönä joka ei varsinaisesti yllätä. Mutta tuo meidän esikoinen... Missä vaiheessa sopeutuva ja kiltti lapsemme vaihtui tuollaiseen tuittuun?


On rankkaa kun ei saa tahtoaan läpi. Minä kyllä tiedän sen, koska kyllä se koville ottaa tällaiselle kolmekypäisellekin. Mutta välillä sitä jaksaa ihmetellä, että onko ihmisen todellakin pakko kehittyä omaksi itsekseen uhman kautta? Palveleeko se todellakin jotain, että lapsi kirkuu kurkku suorana kun hän toistuvista huomautuksista ja varoituksista huolimatta itse aiheuttaa sen, että jokin kiva tekeminen loppuu? Voisin melkein vannoa, että sain Papulta pari viikkoa sitten lahjaksi tinnituksen. Sori vaan naapurit.

Uhma on perhananmoinen noidankehä kun perheessä on kaksi niin samanikäistä lasta. Uhma ruokkii uhmaa. Kun yksi alkaa tuittuilemaan, toinen seuraa perässä. Useimmiten pienempi ottaa mallia isommasta, mutta kyllä se on loppupeleissä kaksisuuntainen tie. Toisinaan sitä löytää itsensä istumasta olohuoneen matolla yksi kuopuksen sukka ja esikoisen paita kädessä ja kuuntelemassa kahden karjuvan kakaran huutoa toisesta huoneesta. Tai jos pointti täytyy saada tyhmälle äidille selväksi huutaminen tapahtuu siinä metrin päässä. Siinä, mistä äiti selkeästi näkee, että syli olisi paras vaihtoehto, mutta josta syliin ei kuitenkaan suostuta tulemaan. Huudetaan vain.

Kun on väkisin pukenut, tai riisunut, tai pukenut ja riisunut itkupotkuraivarin saaneen mini-ihmisen tietää varmaan edes etäisesti miltä painiminen tuntuu. Omat kainalot ovat ainakin melko märät. Ja yleensä sen karjuvan vastustajan otsallakin kiiltelee hiki. Harvoin siinä vain tuntuu voittajia löytyvän.


Aamut ovat onneksi sujuneet tuplauhmassa melko kivuttomasti. Itse tosin suosin aikaisin töihin karkaamista, sillä oma aamumörköys on koetuksella mikäli aamutoimet eivät suju ripeästi. Mutta pääasiassa ennen hoitoa suoritettava yhteinen lukuhetki on taannut sen, että molemmat pojat suoriutuvat lähtökuntoon melko jouhevasti. Iltapäivät ovat tapauskohtaisesti siedettäviä, mutta yleensä uhma alkaa nostaa päätään viimeistään ruokapöydässä. Silloin ruvetaan testaamaan. Pitääkö paikkansa, että jälkiruokaa ei saa jos jättää ruuan välistä? Onko äiti tosissaan, että Pikku Kakkosta ei katsota kumpanakaan pikkukakkospäivänä jos ruoka eksyy lautaselta pöydälle tai lattialle. "Se oli vahinko." No ei kyllä ollut!

Nukkumaan meneminen on yleensä ollut kuitenkin se lopullinen uhmautumisen hetki. Heti siitä, kun pitäisi ottaa vaatteet päältä siihen, kun on peitelty yksi kaksi kolme (tai kuusi) kertaa sänkyyn iltasadun ja hyvänyönlaulun jälkeen. Sitten kun se viimeinen kerta on käyty toivottamassa hyvät yöt. Kuopuksen märisevä ääni huutaa "TÄÄ!" joka tarkoittaa, että peitto on mystisesti etsiytynyt kulmastaan pieneen nyrkkiin, ja sitä varten on ollut pakko nousta ylös pinnasängyn laitaa vasten seisomaan. "Äiti ei tule enää peittelemään, nyt on aika mennä nukkumaan! Hyvää yötä pojat!"

"TÄÄ!"

Ja kuin tilauksesta, esikoinen alkaa kikattamaan. Tai komentamaan pikkuveljeä kovaan ääneen.

"TÄÄ!"

Perhana vieköön.

3. huhtikuuta 2018

Aurinkoinen pääsiäinen perheen kesken

Ei olisi eilen juoksulenkillä räntäsateessa liukastellessa uskonut, että paistattelimme pitkän viikonlopun kertakaikkisen upeassa kevätauringossa kokonaiset kolme ja puoli lomapäivää. Viime vuosista poiketen emme ajelleetkaan itään vaan suuntasimme parin tunnin ajomatkan päähän minun perheeni mökille jonne kerääntyikin mukava lössi läheisiä ja rakkaita ihmisiä. Meidän perheen lisäksi mökkeilemään saapuivat tietenkin vanhempani, eli mummi ja paappa, veljeni tyttöystävänsä sekä Kummi poikansa kanssa. Seitsemän aikuista, kaksi lasta, yksi esiteini ja kolme koiraa.



Talvi on ollut jopa tuon itäsuomalaisen mörön mielestä poikkeuksellisen hyvä, mutta kyllä tämä keväinen juhlaviikonloppu näytti myös kevättalven parhaita paloja. Metsässä ja järven jäällä oli runsaasti lunta johon oli hyvä talloa polkuja saappailla ja lumikengillä, metsätiet olivat tallautuneet ihanaksi potkukelkkaradaksi jossa sai kunnon vauhdit ja aurinko paistoi jo pitkän päivän kirkkaalta siniseltä taivaalta.




Ihastelimme iltasaunan ikkunasta järven yllä mollottavaa täysikuuta ja tutkailimme päivällä joutsenparin järven lumipeittoon painamia hassuja jälkiä. Pääsimme seuraamaan mökkinaapurin puuhia verkkojen kanssa ja olikin hauska nähdä ensimmäisen kerran kuinka verkot vedetään jään alle. Taito joka itseltä on jäänyt aikoinaan oppimatta - vaikka kova pilkkijä lapsena olinkin! Vaikka roolimme oli pelkästään seurata hommaa vierestä saimme siitä mitä mainioimman palkinnon: kelvollisen kokoisen kuhan jonka nautimme lauantaina lounaaksi.




Eikä kuha todellakaan ollut ainoa herkku viikonloppuna. Lounaaksi tarjoiltiin niin Kummin tekemää lasagnea kuin velipoikani valmistamaa lihapataakin. Minä ja isäni huolehdimme pääsiäisen lammashaasteesta minun uusiessa parin vuoden takaisen nyhtömääkijän (tällä kertaa luomukaritsasta) ja isäni tehdessä perheen keskuudessa jo kuuluisaksi muodostuneita kreikkalaistyylisiä lammasnyyttejä. Kuha sai kaverikseen maa-artisokkapyrettä, karamellisoitua fenkoli-sipulipaistosta ja savustettua lohta sekä nieriää. Kummi oli leiponut tuplasuklaakakun jonka minä koristelin suklaamunilla - ettei vain olisi suklaavajausta päässyt tapahtumaan. Itse viimeistelin pari rovetta mämmiä, ja toki poikia (ja ehkä vähän aikuisiakin) varten mummi järjesti suklaamunajahdin mökin pihapiiriin.





Pojat nukkuivat isovanhempien kanssa samassa huoneessa ja pitkät päivät ulkona sekä jokailtainen saunominen viimeisteli ukkelit melko mukavasti unten maille iltaisin. Aikuiset saivat saunoa rauhassa ja olipa miesten saunavuoro niin uskalias, että kipaisi naapurin laiturinnokasta avantoonkin. Naiset, jotka ovat tunnetusti paljon järkevämpää sorttia tyytyivät nauttimaan kasvojen hellävaraisesta kuorinnasta ja rauhoittavista mutanaamioista. Me saimme Tommin kanssa nukkua mökin pienemmässä makuuhuoneessa viileässä ja rauhassa ja tuntuikin ihanalta aamulla kääntää kylkeä lasten herättyä paapan kanssa aamupuurolle ja piirretyille.


Kaiken kaikkiaan pääsiäinen oli lähimainkin täydellinen miniloma jonka aikana tankattiin läheisten ihmisten kanssa naurua, hyvää ruokaa ja juomaa, auringon D-vitamiinia ja raitista ilmaa. Toivottavasti muidenkin pääsiäinen sujui yhtä onnellisissa merkeissä!